Heii! Muistattekos minua? Mielettoman suuret pahoittelut siita, etta en ole ehtinyt tanne edes pikaista mainintaa raapustamaan menemisistani. Tassa onkin ehtinyt sattua ja tapahtua, etta en tieda mista paasta aloittaa.

Ensinnakin, olen muuttanut ulkomaille, ainakin vuodeksi, ehka pitemmaksikin aikaa. Talla hetkella minulla ei ole omaa nettiyhteytta, mutta hankin sen kylla joskus. Toisaalta saan surffailla netissa ilmatteeksi toissa joka paiva, joten eipa silla kiiretta ole. Tosin, aakkoset olisi kivat, siis niilla pisteilla. Niin, olen siis toissa, vahan niinkuin opintoihin liittyen ja tyot ovat lahteneet rullaamaan alkusekoilujen jalkeen oikein kivasti. Tanne uuteen maahankin olen sopeutunut jo niin hyvin, etta on kuin kotomaassa olisi eika kielikaan kangertele enaa ihan niin pahasti. Mitas sitten, asunto ei ole aivan samaa tasoa, mihin Suomessa olen tottunut, mutta kylla siina asuu ja jossain valissa ajattelin katsella jotain mukavampaa paikkaa, kunhan aikaa ilmaantuu. Nyt se on ihan ok, kun ei tule siella paljoa oleiltua.

Sitten se mita kaikki varmaan eniten haluaa tietaa, eli miten kavi UM:n kanssa. No tavattiin, oli ihan mukavaa, mutta minusta ei tuntunutkaan niin ihanalta enaa kuin olisi pitanyt. Han olisi halunnut enemman, mutta jouduin tarjoamaan vain ystavyytta. Kylla han sen lopulta kai ihan hyvin otti. Etta nain kavi.

Mutta, kuulkaapas, omalta osaltani en ole tasta yhtaan pahoillani, koska tadaa, olen tavannut sen oikean! Olen varma siita. Tietysti tiedan, etta voi sattua mita vain, mutta juuri nyt asiat tuntuvat vain niin hyvilta ja oikeilta, etta muusta ei valia. Olen nyt siis seurustelevaa sorttia toisen ulkomaalaisen kanssa. Hmm, miksikohan hanta alkaisin nimittamaan, UM2 kuulostaa vahan pahalta. Niinkuin naita ulkomaalaisia olisi tassa nyt kierroksessa pilvin pimein. :) Ainiin, voinhan nimittaa hanta vaikka poikaystavaksi. ;) Asian laita on niin, etta minun on tarvinnut elaa kolmekymmenta vuotta, ennenkuin rakastun todella ensimmaista kertaa. No, ihan tatakin varten kannatti elaa tahan saakka, vaikka muutenkin elaminen on oikein oivaa enimmakseen, vaikka tama vuosisadan rakkaustarina kestaisi sitten vain lyhyen aikaa. Toivotaan kuitenkin, etta se kestaisi.

Tuntuu oudolta kirjoittaa tanne. Tuntuu tama blogielama jotenkin niin kaukaiselta. En ole lukenutkaan paljoa muiden blogeja yli kuukauteen, etta en tieda enaa mistaan mitaan. Ihan hirmupaljon kiitoksia tytot ihanista kunniamaininnoista!! :) En tieda miten pain olisi. Tuntuu, etten ole ansainnut yhtaan mitaan, kun en ole ehtinyt olla yhtaan mukana missaan. Tuntuu, etta elan nyt jotain taysin toista elamaa, kuin viela runsas kuukausi sitten, vaikka toki siis olen edelleen mina, enka ole unohtanut perhettani tai ystaviani.

Kaikki on niin outoa, hyvaa, kiehtovaa, ihanaa. Miten tallaista voi edes tapahtua? No nyt tiedan ainakin, etta kannatti ottaa riski. Olen niin onnellinen! Toivon kaikille samanlaista onnea mita itse nyt tunnen! Toivottavasti tama tunne kestaa, edes enimmakseen! Yritan taas alkaa kirjoittelemaan tanne enemman ja ujuttautumaan taas blogikavereiden elamanmenoon. Hilpeaa alkavaa helmikuuta!