Haikea olo. Lueskelin joitain surullisia juttuja muiden blogeista, rakkauden vaikeutta, kuolemia. Pala kurkussa. Itkettää hieman. Jopa syntymät itkettävät, vaikka nehän ovat iloisia asioita. Ne ovat vain jotain niin ihmeellistä ja kaunista. Uusi elämä. Tällä viikolla usein öisin ajatukset ovat harhailleet ikäviin asioihin, maailmalla tapahtuviin surullisiin uutisiin ja omiin menetyksiin, joista on jo aikaa. Pitäisi nukkua, mutta sitä sitten alkaa ajattelemaan surullisia asioita ja itkemään. Kaikki olisi niin helppo selittää sillä, että on nainen ja on tämä PMS. Mutta sitäkö se sitten vain on? Ei kai kaikki vain sitäkään ole tai voi olla. Joskus on helpottavaa todeta, että alakuloisuudelleen löytyy selkeä syy; menkat. Mutta haluan olla muutenkin alakuloinen, ilman menkkoja. Tai siis en halua, mutta haluan osata olla. En nyt osaa pukea tarkoitustani oikein sanoiksi. Siis haluan olla tunteellinen ja tunteikas myös täysin ilman naisena olemisen riemuja. Make any sense? En jaksa nyt yrittää selittää paremmin.

Olin ajatellut viettää yksinäisen viikonlopun, mutta eilen illalla sitten ilmaantui illanviettoa sekä tälle- että huomisillalle. Rauhallista tosin, ystävien kyläilyjä. Kai parempi niin, kuin ajatella koko viikonloppu vain surullisia asioita yksinään.

Tavallaan nyt nautinkin tästä haikeilusta, harmaasta päivästä ja melankolisista kappaleista. Nyt ei tarvitse viilettää minnekään. Voi vain olla ja ajatella, vaikka sitten surullisempiakin juttuja. Tämäkin on vain elämää. Hmm, vain? Miksi vain?