Säälittävä. Millainen ihminen on säälittävä? Joskus ajattelen, esimerkiksi silloin kun kuuntelen nyyhkymusiikkia lattialla maaten surkeana ja rakkautta kaivaten, että olen kertakaikkisen säälittävä. Sitten joskus ajattelen, kun seuraan jonkun toisen elämää sivusta, jonkun jolla on perhe, jonka päivät soljuvat miehestä ja lapsesta/lapsista huolehtiessa ja puhuessa, että onpa säälittävä, eihän tuo kerkeä edes ajatella mitään, kun sillä on niin kiire ja osaisiko se edes tehdä mitään ilman miestään tai lapsiaan? Sehän olisi aivan avuton ja tyhjä ilman niitä. Miten säälittävää, että tarvitsee muita paikatakseen sisäistä tyhjyyttään. Pariutuneet ja perheelliset voivottelevat, että löytäisitpä sinäkin nyt jonkun kunnollisen miehen. Entäpä jos en tahdo? Mutta eikö ole säälittävää yrittää rakentaa panssaria ympärilleen, esittää vahvaa ja kuitenkin silloin tällöin lyyhistyä musertavan yksinäisyyden ja rakkaudenkaipuun alle? Tavallaan kai jokainen on säälittävä, riippuen miltä kantilta katsoo. Jokainen on haavoittuvainen, jokainen kaipaa ihmiskontaktia, jotain turvasatamaa, läheisiä ihmisiä. Jokainen yrittää löytää elämälleen jonkun tarkoituksen. Ja sitä etsiessään voi olla välillä ihan hukassa. Väärillä jäljillä.

Mitkä ovat minun oikeat jälkeni? Mitä jälkiä kohti pitäisi lähteä kulkemaan? Tahtoisin vielä joskus lapsen/lapsia, vaikka adoptiolapsen, että voin huolehtia jostain ja rakastaa jotain, ehkä tuntea olevani siten tarkoituksellisempi ja tärkeämpi jollekin. Tarvitsenko ja tahdonko miehen? Ehkä. Jos elämä voisi olla mahdollisimman hyvää ja sopusointuista jonkun kanssa. En tiedä voiko. Nyt tuntuu, että tarvitsen miehen vain silloin tällöin, tunteakseni itseni viehättäväksi, halutuksi ja ennenkaikkea tuntea sitä ihanaa läheisyyttä ja kutkuttavaa ihastusta. Tunnen nyt itseni viehättäväksi ja haluttavaksi, koska edellisestä suhteesta on niin lyhyt aika ja hän haluaa minua vieläkin. Sitten joskus kun on taas pitemmän aikaa ollut yksinään on virkistävää saada tuntea jälleen samaa. Mutta haluanko sitoutua, olenko valmis sellaiseen? Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän itse koen ja näen vierestä ystävien, tuttujen ja tutuntutuntuttujen suhdekiemuroita ja mitä täällä virtuaalimaailmassakin lueskelen, niin sitä epäluuloisemmaksi tulen koko vakavaa parisuhdetta kohtaan. Miten voin lähteä rakentamaan mitään suhdetta tältä pohjalta? Jotkut sanovat, että sen "oikean" kohdatessaan sitä vain tiesi ja oli varma, eikä siinä sitten ollut epäilystäkään. Niinkö siinä sitten käy jos kohtaan tällaisen ihmisen? Tosin joskus nuorempana ensimmäisissä suhteissani olen kuvitellut olevani varma ja sitten yhtäkkiä en enää ollutkaan. Ja sittenhän sanotaan, että on täysin normaalia epäröidä suhteeseen ryhtyessään. Eli tavallaan sen sitten vain tietää, mutta kuitenkin normaalisti epäröi? Menee yli ymmärryksen. Välillä tuntuu, että varmaan koko loppuelämäni menee aina säännöllisesti muutaman vuoden suhteissa ja sitten taas muutama vuosi sinkkuilessa. Turha kai siinä sitten alkaa hynttyitä yhteen pistämään ja mitään perhettä perustamaan.

Nyt on kuitenkin hyvä olo näin. En jaksa uusia ihmisiä parisuhteilun merkeissä juuri nyt. Tässä on nyt niin paljon muutakin aikaa vievää ja innostavaa käsillä, ettei onneksi edes ehdi alkaa potea mitään "miksi kukaan ei tykkää" angstia.

Hmm.. Tulipa tässä mieleen vanha sanonta "siitä puhe, mistä puute" eli parisuhteesta. Onhan siitä toki puute kun sitä ei ole. Mutta kyllä tämmöiset perinteiset vatvojatyttöset osaavat jauhaa siitä ihan yhtäkaikki vaikka sellainen olisikin. Joten ei päde moiset viisaudet. :)

Lähestyvä syksy puhaltelee jo minuun innostavaa energiaa. :)