Tästä päivästä on tullutkin ihan hyvä, kuten toivoinkin. Kyllästyin niin totaalisesti rypemiseeni ja ihmeiden odotteluun, että päätin tarttua ohjaksiin ja alkaa tehdä jotain elämättömyydelleni. Tai elämättömyys on kyllä aivan väärä sana, elänhän minä kokoajan ja kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Mutta ne unelmat, ne eivät toteudu odottelemalla ja ihmettelemällä. Jotenkin olin mielessäni kuvitellut, että tässä iässä toteuttaisin jo unelmiani jonkun kanssa ja se olisi siten helpompaakin. Mutta kun tässä ei nyt ole ketään, kenen kanssa mitään toteutella niin ei auta muu kuin alkaa itse toteuttelemaan niitä, vaikka helppoa se ei tule olemaan. Ja kai se on sitten vaan niin, että ei voi itse päättää missä järjestyksessä mitäkin saa. Sama kai se. Kai olen jotenkin jo liian vapaa sielu, kun näytän vetoavan vain kaiken maailman haihattelijoihin, joilla ei ole aikomustakaan vakiintua ja rauhoittua. Tai en tiedä. Ei se ihan niinkään ole. Itsekin lähtenyt jarrutusjälkiä jättämättä aina kun joku alkaa olla liian vakavissaan, joten... Mutta kun tahdon elää ja kokea ja silti saada lopulta sen oikeammanlaatuisen oman perheen. Mikä on sitten tarpeeksi? Itse en näe itseäni minään "kun mikään ei riitä" tyyppisenä ihmisenä, mutta ehkä hiukan olen sellainen kuitenkin, ehkä. Tai en tiedä.
Toisaalta, edelleen ajattelen, että sopiva pysähtyminen ja perheenperustamisikä olisi tuossa vasta joskus noin kymmenen vuoden päästä. Nyt tuntuu, että olen kuitenkin aivan liian ailahtelevainen moiseen. Toisaalta taas, tuntuu, että olin kymmenen vuotta sitten paljon valmiimpi vakiintumaan ja mahdollisesti lisääntymään, kuin tällä hetkellä. Tällä hetkellä on aika vahvasti sellainen olo, että nyt viimeistään on toteutettava ne asiat, mitä on aina haaveillut tekevänsä ennen vakiintumista. Joten tässä ei enää odotella vaan aletaan elämään niitä asioita mitä on aina halunnut kokea ja elää.

Aika vahva fiilis, lopulta. Ihanaa. Ehkäpä tässä ei tulekaan mitään ankeaa masennuskautta sen syvemmin. Toki aina tulee niitä huonompiakin päiviä. Mutta mutta. Tarkoitukseni tässä maailmassa on kaiketi ennenkaikkea huolehtia sellaisista, jotka eivät siihen itse kykene. Ainakin silloin tunnen, että tässä on jotain järkeä olla olemassa.