Miten yöt ovatkaan pimeitä? En ole huomannutkaan sitä aiemmin, nyt kesällä. No en ole kyllä tainnut huomata edes koko kesää. Siis nyt on kesä ja nyt pitäisi muistaa tehdä niitä mukavia kesäjuttuja, että jaksaisi taas pitkän ja pimeän talven. Vaikka tosin, viime vuosina talvetkin ovat vain menneet, ennen kuin olen ehtinyt niitä sen kummemmin ajatella. Tuntuu, että tämä pätee nykyään lähes aivan kaikkeen. Kaikki vaan jotenkin menee, ennen kuin mitään ehdin ajattelemaan tai huomaamaan. Sitten jälkeenpäin vain voin todeta, että kappas, semmoinenkin juttu oli; kesä, talvi, opiskelustressi, ihmissuhde, ulkomaanmatka, ahdistus... Ja oliko se viime vuonna, vai sitä edellisenä vaiko joka vuosi.. Aika on menettänyt täysin merkityksensä. En osaa odottaa mitään tai tuntea ajan matelevan. Ei, se vaan lentää jatkuvasti edelläni, enkä saa siitä koskaan kiinni. Aika on aina edelläni ja minä pyristelen ja räpiköin perässä kuin avuton linnunpoikanen.

Vaikka ihmiset sanovat mitä ja vaikka järjellä tiedän olevani hyvä ja rakastettava ihminen, en kuitenkaan tunne sitä. En vain tunne olevani oikein mitään. Jos ihmiset osoittavat kiinnostustaan minuun, en voi sitä ymmärtää. Ajattelen, että he raukat ovat jotenkin ihan hukassa ja sekaisin ja tarttuvat epätoivoisesti minuun, kun vain sattumalta satun olemaan siinä, hyväntahtoisena, valmiina kuuntelemaan. Joskus ajattelen, että olen hyväntahtoinen hölmö. Tahdon ajatella ihan kaikista hyvää. Vaikka ihminen olisi miten kusipäinen tahansa, ajattelen, että silläkin on kuitenkin oltava hyviä inhimillisiä piirteitä, jotain rakastettavaa, se on ainakin haavoittuvainen ja siksi rakastettava. En todellakaan osaa ajatella näin aina kaiken aikaa kaikista, mutta yritän pitää sen mielessä. Ja rakkaus silloin kun sitä ei ansaitse, se on todellista. Vaikka sitä on helkutin vaikeaa vastaanottaa kun tuntuu siltä, että ei todellakaan ole sen arvoinen.

Rakkauden vastaanottaminen, kas siinäpä myös pulma. Kaipaan hyväksyntää, ihailuakin ja tietoa, että minusta voi kiinnostua ja minuun voi ihastua. Mutta kun joku tosissaan alkaa välittämään, rakastaa minua, sitä en osaa käsitellä. En usko, en kestä. Sillä on oltava vain jokin mielenhäiriö, joka menee kyllä pian ohi. Sillä miksi kukaan rakastaisi minua vapaaehtoisesti? En voi ymmärtää sitä, kun löytyyhän sitä parempiakin kohteita. Tavallaan myös tiedostan olevani rakastettava, omana itsenäni, en minään stereotyyyppinaishempukkana, vaan minuna. Ehkä juuri tämä sukupuolisuus hämmentää. Ajattelen, että en ole semmoinen nainen, mistä suurin osa miehistä pitää. En niin pätkääkään jaksa kiinnostua kynsistäni taikka kengistä. Ja ulos voin lähteä ilman meikkiä. Jos joku pyörtyy nähdessään meikkittömän pärstäni niin siinäpä pyörtyilee. Toisaalta on minussa se naismainen puolikin olemassa ja vahvasti. Metsurilookin lisäksi rakastan myös runotyttömäisyyttä ja hempeilen mekoissani ja söpöjen laukkujeni kanssa. Niin ja sitten minusta löytyy vahva punkrokkari ja hippi. Olen poukkoileva fiilistelijä. Riippuu ihan millä tuulella satun olemaan.

Mitä lie tällä haen. Ehkä jonkinlaista selkeyttä ja hyväksyntää. Että olen ihan hyvä näin. Vaikka olenkin vähän tällainen sekasikiö. Ehkä juuri siksi kaikki onkin näin helkutin vaikeaa, kun olen vähän sitä sun tätä. Kun tietäisi täysin mitä on.. Olisi tämä elämä selkeämpää. Ehkä.