Imuroitu ja nyt pyykkikone hurisee. Nukuttu totaalisen huonosti ja podettu kuumetta. Vielä lämpöä.

Kesällä ei ole mitenkään luontevaa sairastella. En pysty vain pötköttelemään ja olla tekemättä yhtään mitään. Tässä ollessa vain juolahtaa tuhat ja kaksi asiaa mitä pitäisi toimittaa ja sitten yritän niitä tässä hissukseen toimitella. Sairastaminen ei ole enää samanlaista kuin ennen. Joskus muinoin pidin siitä, että sai hyvällä omatunnolla vain röhnöttää ja olla tekemättä mitään järkevää. Nykyään taas tuntuu, että juuri kipeänä haluasin olla kovasti terve ja puuhastelemassa ja sitten tietysti terveenä on usein niitä päiviä milloin ei vaan saa mitään aikaiseksi eikä jaksa mitään.

Lueskelin aikani kuluksi satunnaisia blogeja (hyvä ajantappomenetelmä) ja törmäsin monessa paikkaa ihmisiin, jotka antavat mokomien miesten kohdella itseään miten hyvänsä. Teki mieli kommentoida tämmöisenä "kokeneena ja viisaana" että älä hyvä tyttö anna miesten riepotella miten sattuu, arvosta itseäsi, sano sille äijälle kova sana! Mmm...paraskin neuvoja. Ihan kuin en itse olisi miljoonia kertoja elätellyt jotain olemattomia toiveita ja antanut tuhansia uusia mahdollisuuksia, kun eihän sitä tiedä jos vaikka sittenkin. En tiedä miksi sitä aina kuvittelee, että hommasta ehkä voisi tullakin jotain jos vain loputtomasti joustaa ja ymmärtää. Nyt olen vaan taas niin totaalisen kyllästynyt tähän. Hemmetti, minähän älähdän heti ja kovaa jos tunteillani leikitellään ja jos toinen siitä säikähtää ja pötkii karkuun niin hyvä niin. Mutta, entäs sitten kun olen taas täysin taivaissa ihastuksesta? Kun toinen on siinä ja sanoo taas taikasanojaan niin vissiin olen siinä taas että juu juu, ymmärrän. Iih! Voihan ällömöllö että osaa oksettaa moinen piirre itsessäni. Yököttää kaikki romanttiset siirapit. (Pyydän anteeksi kaikilta rakastuneilta jos tätä satutte lukemaan.) No tässä räkärättien keskellä ei vain tunnu kovin hehkeältä ja romanttiselta.

Odotan ihan innolla jo syksyä ja talvea. Siis lähinnä, kun pääsee taas johonkin ruotuun tästä sekavasta ja  juhlanhumuisesta kesästä. Tavallaan tahtoisin päästä rauhoittumaan ja keskittymään työhön eli opintoihin. Tavallaan taas odotan pienellä jännityksellä mitä kaikkea voikaan taas tapahtua. Monille vissiin kesät ovat kausia milloin tapahtuu, lähinnä ihmissuhderintamalla, mutta minulla se on kyllä useinmiten syksy tai talvi jolloin tapahtuu jos on tapahtuakseen. Keväisin sitä vastoin ei ole tainnut koskaan niin paljon tapahtua. Mikä tässäkin nyt on, että kokoajan pitäisi jotain tapahtua. Miksi näin helkutin levoton? Eihän tämä mene ollenkaan yksiin, että kaipaan rauhoittumista ja samalla että tapahtuisi ties ja mitä. Miten tästä levottomuudesta pääsee eroon? Nykyään olen aivan ristiriitainen ja levoton, sekava, aivoton. En tunne olevani masentunut tai vihainen, vaan käsittämättömän levoton. Ihan uusi tunne minulle. Levoton olen toki ollut, mutta en tällätavoin, kokoajan, lähes paniikinomaisesti. Kuitenkin tuntuu etten saa mistään kunnon tarttumapintaa. Tosin olenko edes yrittänyt? Mihin tarttuisin? Tämä nihkeä kuumuuskin tekee sekavaksi ja tietysti flunssa.

Levoton poukkoilija. Väsynyt, mutta uneton. Jotain jotain, mutta mitä?