On kumma juttu, että heti kun sitä hehkuttaa hyvää oloaan, niin sitten pian hiipiikin joku outo levottomuus sieluun. Olen surffaillut koko illan päämäärättä netissä. Sitten alkanut tietysti vatvomaan kaikenlaista hyödytöntä. Kuten tätä ihmeellistä kohelluskesää. Olen onnellinen, että se alkaa olla ohi, mutta silti tulen jotenkin kaipaamaan sitä. Sellaista outoa huolettomuutta ja hauskaa sekoilua. Paljon tapahtumia, paljon puhetta, paljon uusia ihmisiä ja parempaa tutustumista vanhoihinkin. Paljon viiniä, paljon tanssimista. Paljon hetkestä nauttimista. Alkukesä, silloinen poikaystävä, matka, ihastuminen, ero, ystävyys, ihastuksen laantuminen, muutama hassu tapaaminen, juhlat, juhlat ja juhlat. Koko kesä on ollut yhtä juhlaa. Välistä on tuntunut että nyt saa riittää, ei jaksa enää, mutta sitten iskenyt taas joku tarve juhlia vielä elämänsä kyllyydestä, hukkua huumaan, unohtaa kaikki. Olla vielä nuori, vallaton ja huoleton.

Tiedän kuitenkin samalla, että näin ei voi enää jatkua pitkään, enkä sitä haluakaan. Ehkä juuri sen tiedostaminen on ajanut koko huumaan. Kaipaan hiljaisia iltoja, merkityksen etsimistä hyvän kirjan sivuilta, rauhoittavaa musiikkia ja kynttilän valoa. Muutamia sellaisia hetkiä on ollut jo tässä kesälläkin, ilman kynttilöitä tosin, mutta hyvin vähän. Olen tahtonut vain paeta liikoja tunteita ja miettimistä, enimmäkseen. Suotakoon sekin joskus, kunhan ei tule tavaksi.

Olen kuin Kultasuu; vaellan ja etsin, hummaan ja humallun. Tiedän myöskin, etten halua olla kuin Narkissos, vaikka nuorempana niin luulinkin. Tiedän mitä olen nyt, mutta en oikein tiedä miksi haluan tulla ja mitä löytää. Enkä tarkoita ammatillisesti vaan ihmisenä. Tietysti haluan pyrkiä aina paremmaksi ihmiseksi, mutta en kaipaa harteilleni kuitenkaan mitään suuren pyhimyksen tai hyväntekijän viittaa. Miksi en voisi olla suuri hyväntekijä? Ehkä siksi, että en halua minusta pidettävän vain koska olen hyvä.