Vuorokausirytmini on lyhyessä ajassa kiepsahtanut lähes päälaelleen. Eilen yritin kyllä kaatua sänkyyn jo yhdeltä, mutta sitten oli pakko hiippailla vähän väliä ikkunaan katselemaan ukkosta, vaikka kyllä se sänkyynkin ihan hyvin näkyi. Välähtelevät salamanvaloleimahdukset pimeässä talossa olivat kyllä hiukan aavemaisia. Kauhuleffoissa sellaisissa kohtauksissa aina näkyy joku kummitus. Yritin katsella sillä silmällä, mutta ei näkynyt mitään. Jokatapauksessa nukahdin lähempänä viittä.

Muutoin olo alkaa olla ehkä pirteämpi. Tänään olenkin lähdössä liikenteeseen pitkästä aikaa. Johan tässä on kolme päivää kotosalla sairasteltukin. Vähän tuo loppuviikko stressaa, kun liian vähän nuita rauhallisia päiviä tiedossa. Miksi yhtäkkiä tällainen totaaliuupumus vain parin hassun menon ajattelusta? Unenpuute.

Sekavuus.

Miksi ihmeessä on sellainen tunne, että tässä vietetään jotain elämänsä viimeistä kesää? Sitten kun täyttää sen maagisen kolmekymmentä niin sitten on koko elämä ohi. Siis ei todellakaan ole, mutta miksi nyt tuntuu siltä? Sitten se alkaa se todellinen vastuullinen aikuinen elämä. Pitää ihan tosissaan pärjätä omillaan ja kattoa mihin rahojaan tuhlailee. Juupajuu. Ihan pimpelipompelia. Onneksi syksy tuo jotain tolkkua tähänkin. Niin naurettavia tällaiset kriisit. Kriisejä on ollut aiemminkin, mutta tämä on kyllä ehdottomasti hupaisin. Jälkeenpäin varmasti nauran makeasti muistellessani tätä aikaa, enkä yhtään kaipaa, tai ehkä ihan vähän joskus sitä kun oli villi ja vapaa. :)