Tämä on niin tätä. Kun on vauhti päällä niin se ei sitten lopu silloin kuin olisi syytä, vaan se sitten loppuu kuin seinään sitten joskus, viimeistään keskiviikkona. En pidä unettomuudesta, kukapa pitäisi. Yksi yö ei tosiaan vielä suorituskykyä hetkauta, mutta siitä eteenpäin kyllä. Ja liian väsyneenä kaikki on jotenkin kurjaa. Yksinkertaisesti kurjaa. Unettomuus kun jatkuu niin pienetkin asiat alkavat tuntua ylitsepääsemättömiltä ja kaikki tuntuu toivottomalta. Sitä näyttääkin vanhalta rupsahtaneelta mummolta ja olokin on sellainen, siis ei olleenkaan mikään pirteän positiivinen mummo-olo. Se varmaan unettomuudessa on kurjinta, sellainen toivottomuus ja synkkyys. Yön pimeinä tunteina kaikki tuntuu synkältä ja masentavalta. Päivisin sitten voisi vain nukkua, mutta pitää olla tehokkaana suorittamassa. Jos nyt joskus valmistun yliopistolta niin sitten kyllä lopetan tämän suorittamisen. En suorita enää mitään. Se saa olla sitten siinä piste. En suorittaisi koko yliopistoakaan, ellen joskus olisi kovalla vaivalla sinne suoriutunut, kun en osannut ajatella muutakaan. Ei vaan voi tässä vaiheessa lyödä hanskoja tiskiin. Nyt kyllä osaisin ajatella muuta, paljon järkevämpää, nimittäin olla tekemättä yhtään mitään! Ja tietenkin nukkua.

Huomenna varmaan ihmettelen, että mitä oikein olen horissut? Ja niin jatkuu taas suorittaminen. Mitä olisi elämä ilman suorittamista ja itsensä äärirajoille venyttämistä? Mitä olisi elämä ilman unettomia öitä ja jatkuvaa stressiä ja stressi-ihottumaa? No sitä oli elämä viime kesänä, vielä muutama viikko sitten. Haluan kesän takaisin, loman ja huolettomuuden. Pelottaa mitä huomisestakin tulee? No kai se menee vanhalla angstisella rutiinilla.