Piti kirjoittamani huonosta omatunnosta, kun hieman valittelin tuota UM:sen jatkuvaa viesteilyä, ilman sen ihmeempää asiaa. Siis kaikkinensa olen todella iloinen, että se edes ajattelee minua vielä. Eihän sitä tiedä milloin sekin lysti loppuu.

Viime aikoina, kuukausina, kenties parina viime vuotena olen sallinut itselleni herkemmin hieman ilkeitä ajatuksia ihmisistä, silti vain erittäin harvoissa tapauksissa, mutta kuitenkin. Se on alkanut sujumaan ehkä liiankin helposti, nimittäin tuo ilkeyksien ajattelu. En pidä siitä. Nimittäin tässä pieni tosielämän nyyhkytarina; ollessani vielä lapsi, olin ajatellut ilkeästi eräästä lähipiiristä olevasta tuttavasta, enkä halunnutkaan tavata häntä, vastoin sovittua ja seuraavana päivänä hän sitten kuoli. Olen aina tiennyt, ettei se ollut minun syyni mitenkään, mutta silti aina mietin, että miksi ajattelin silloin niin enkä mennyt tapaamaan häntä, viimeisen kerran? No tämä ei nyt sinänsä liity UM:seen mitenkään, paitsi eilen, myöhemmin valiteltuani sitä kummajaista makoilin taas unetonna ja vilkuilin kännykkää. Ei mitään. Tuli vain tuo lapsuuden tapahtuma mieleen ja mietin, että mitä jos sille on sattunut jotain ja täällä minä vain valittelen ja nakkelen niskojani kuin mikäkin prinsessa. Muutenkin olen viime aikoina ollut jotenkin huolissani vähän kaikista läheisistä, että mitä jos niille sattuu jotain. Olen kuitenkin tuon lapsuuden menetyksen jälkeen saanut elää onnellisesti ilman suurempia menetyksiä. Saatan jopa kehitellä jotain kauhuskenaarioita mielessäni, että jostain syystä kiukuttelen vanhemmilleni jostain lapsellisesta asiasta ja sitten he vaikka joutuvat auto-onnettomuuteen. Varsinkin tuon isä-unen jälkeen olen ollut melko peloissani. Varmaan vaikuttaa myös stressi ja unenpuute, että alkaa ajattelemaan yhtäkkiä jotain tällaista. Vaikka hyvähän se olisi, että ajattelisi muutoinkin, mutta ei sen pelonkaan voi antaa liiaksi hallita elämää. Tuollaisille asioille kun ei kuitenkaan mitään voi. Voi vain yrittää olla eroamatta riidoissa. Eihän sitä voi alkaa juosta joka paikassa viimeisillä voimillaankaan siltä varalta, että jos se nyt on vaikka viimeinen kerta kun näkee jotain ihmistä.

Omatunto soimaa ja omatunto on hyvä juttu.

Sitten kepeämpiin tilanneraportteihin. UM yhteili jälleen tänään ja kirjoitteli oikein mukavia. Kyseli muutakin kuin kuulumisia ja vitsailtiin jotain höpöjä. Päivän piristys. Muuten on ollutkin melko hektinen päivä. Kotiin tulin viiden maissa ja ajattelin aluksi torkkua hieman, mutta sitten piti selvitellä opiskeluasioita, sitä, tätä ja tuota ja tietysti myös pestä pyykkejä ja siinähän se aika sitten vierähtikin aina tähän asti ilman mitään torkkuja. Nyt pää vielä raksuttaa sen verran aktiivisesti, ettei unenpäästä ole vielä toivoakaan saada kiinni.

NM:hen (naimimiehen, naimisissa olevan miehen) kanssa on jokseenkin melko nihkeät välit, mikä välillä vähän harmittaa, olisi mukava voida olla normaalin kaverillisesti. Mutta minkäs teet. Ehkä se tässä ajan myötä taas alkaa sujumaan. Eikä sillä sinänsä ole niin väliä. Viimeyönä vaan, no, se tuli jotenkin jostain mieleen, en edes tiedä mistä. Piti pakottaa itsensä ajattelemaan UM:sta, mutta UM.sen tuoksu ja ulkonäkö alkavat hämärtymään. Ei hyvä. Pitää varmaan pyytää sitä lähettämään kuva ja käytetty paita. Sitten se voi pitää minua vakavasti häiriintyneenä. :) No tuo viimeöinen oli vain joku häiriö rattaassa. Niin ei ole käynyt vielä kertaakaan aikaisemmin UM:sen tultua elämääni, vaikka eihän tuo nyt kovin pitkään ole tässä kuvioissa pyörinyt. Äh, vaikeaa. Miksi joudun näkemään NM:stä useasti viikossa, vaikka en tahtoisi ja UM:sta en näe, vaikken mitään muuta niin kovin tahtoisi? Miksi ja miksi? Miksi taas ajattelen joitain hulttiomiehiä? Ryhdistäydy nainen!

No mutta huh! UM, NM, EM, MM, LM, PM, SM.. ei tässä nyt ole kuitenkaan tarkoitus mitään koodikieltä alkaa kirjoittelemaan. Yritän pitää tällaiset lyhennesepustukset minimissä. Ei jaksa itsekään lukea, kun alkaa muistuttaa liiaksi opiskelua.

Tällaisista synkeänkin sekavahkoista ajatuksista ja tunteiden ailahtelevaisuudesta huolimatta olo on perushyvä. Nautin syksystä ja elämästä, jopa tästä pienestä stressistä juuri nyt. Muutoin on mukavaa kääriytyä huopiin ja melankoliaan, ikävään ja antaa syksyn viedä. (Kirjoitin aluksi antaa pimeyden viedä, mutta se nyt vaikutti hieman turhan synkähköltä, ei tässä mihinkään lopulliseen pimeyteen kuitenkaan ole tarkoitus jäädä.)

Jos nyt alkaisi sittenkin suunnistamaan tuonne pehmoisemmille alustoille, kun ei tässä kuitenkaan niin skarppeina enää olla kuin annetaan ymmärtää. :) Hyvää yötä!