Ja näin taas mennään pienoista laskusuhdannetta. Mitään mullistavia asioita ei ole tapahtunut, vaan kai tämä kaikki on vaan monen tekijän summa.

Ensinnäkin Tiina kirjoitteli lihan tuotannon epäkohdista, mitä nyt on uutisissakin ollut jonkin verran. Minulla on ollut pitkään tapana elää melko uutispimentoista elämää, koska olen huomannut, että uutisten luku usein vaan tekee surulliseksi. Tieto lisää tuskaa. Tiedän, että se on jonkinlaista todellisuuden pakoa ja ehkä pitäisi olla jotenkin yhteiskunnallisesti valveutuneempi, että voisi vaikka keskustella älykkäästi sellaisista asioista, mutta tältä osin olen heikko. Pakenen mieluummin omaan maailmaan. En ole niin vahva, että kestäisin jatkuvasti ajatella maailman epäkohtia ja kärsimyksiä, mitä ihmiset ja eläimet joutuvat kokemaan. Sellaisia asioita nähdessään ja kuulleessaan tekisi mieli pistää silmät kiinni, kädet korville ja huutaa. Olen kuulunut (joihinkin kuulun edelleen) animaliaan, amnestyyn, greenpeaceen yms. ja joka kuukausi on mennyt tililtä muutamia euroja niihin järjestöihin. Mielelläni lykkään lantteja SPR:n keräyksiin ja eläinten joulupataan yms. Mutta siinäpä se. En minä kestä kuitenkaan nähdä taikka kuulla mitä tapahtuu. Tiedän, että tapahtuu kamalia ja vääriä asioita, en halua sen yksityiskohtaisempaa tietoa. En pysty elämään sen kanssa. Minulla ei ole voimia vielä kaiken muun henkilökohtaisen elämästä selviämisen lisäksi vuodattaa kyyneliä joka ikisen kaltoin kohdellun ja kärsivän puolesta. Tulen sanomattoman surulliseksi ja lähes hulluksi jos alan asioita oikein ajattelemaan ja ottamaan niistä selvää, siksi mieluummin elän pimennossa. Toki autan jos kohdalle sattuu akuutti tilaisuus, mutta tietoa en kaipaa. En toki ummista korviani kaikelta tiedolta, vaan haluan suurinpiirtein tietää missä mennään. Tämä on ehkä niin vaikea asia siksi, että joskus pitkään kuvittelin, miten taistelen tuolla pitkin maita ja mantuja väärinkohdeltujen lasten (aikuistenkin) ja eläinten hyväksi. Ajattelin, miten suurena hyväntekijänä uhraisin kaiken, koko elämäni muiden pelastamiselle ja auttamiselle. Miten minusta tulee erilainen! Ja sitten en kestäkään nähdä mitään, saattaisin juosta auton alle pelastaakseni myyrän ja mitä hyötyä minusta sitten olisi? Olenkin ihan tavallinen pelkuri. Hyvää tarkoittava, mutta pelkuri kuitenkin, näissä asioissa.

Sitten Sirenita on löytänyt jälleen maalailun ja taiteilun ilot ja seesteisyyden. Taiteilu on ollut myös minunkin iloja. Olen sitä hiukan opiskellutkin. Piirtely ja maalailu on mielestäni sellaista missä saa jotenkin todella puretuksi mielen möykyt. On ihana tunne uppoutua täysin taiteiluun ja unohtaa aivan kaikki muu. Kun on saanut jonkun maalauksen tai piirustuksen valmiiksi, on tavallaan tyhjä ja kaikkensa antanut olo, mutta todella todella hyvä ja seestynyt. Vähän kuin jonkun rankan urheilusuorituksen jälkeen, vaikka se onkin vähän erilaista laadultaan. Tajusin vain miten kovin kaipaankaan sellaista. Sekin, että olo olisi hiukan melankolinen ja tuntisi tarvetta hiukan eristäytyä, sitäkin kaipaan. Se kuuluu asiaan ja on hyvä.

Tässä jotenkin epämääräisesti yritän selittää, että elämän arkisemmat puolet ovat pitäneet minut liian kiireisenä paneutumaan kaikkeen oikeasti tärkeään ja merkitykselliseen. Onko se muka todella niin, että nuorena sitä on idealisti ja iän myötä vaan arjen pyöritys ja sen tuomista velvoitteista selviäminen vie kaiken ajan ja voiman kaikelta todella tärkeältä? Olenko minä astumassa hyvää vauhtia johonkin elämän ruuhkavuosiin? Ymmärrän, että välillä on kiireisempiä ajanjaksoja, mutta en minä mitään ruuhkavuosia halua. Haluan toki suorittaa asioita alta pois ja mielellään nopeasti ja astua kohti uusia kuvioita ja sen takia tässä onkin nyt kiirettä pidellyt. Mutta en halua astua kohti ruuhkavuosia. Mihin minä todella olen menossa? Tuntuu, että kaikki kammoksuvat 'rivitaloa, kahta lasta, autoa ja koiraa' (koira minulla jo onkin), mutta kaikki kulkevat jotenkin vääjäämättä, tahdostaan riippumatta niitä kohti. Vai haluavatko kaikki sitä kuitenkin itseltäänkin salaa jossain sielun sopukoissaan? Kai ihmiset haluavat eniten vain tasapainoa ja merkitystä elämälleen. Tai minä haluan. Onko merkitykseni sitten valita suuren hyväntekijän vai 'uupuneen perheenäidin väliltä'? Hiukan kärjistelen tässä asioita, tiedän toki, että asioiden ei tarvitse olla ihan niin mustavalkoisia. Yritän tässä vain ymmärtää jotain. Mitä ajattelen, mitä haluan, mitä olen tekemässä. Saada näihin jotain tolkkua.

Nämä tulevat muutokseni eivät onneksi ole sitä luokkaa, että ne vääjäämättä sinetöisivät kohtaloni, mutta ne varmasti hiukan ohjailevat elämäni suuntaa ja muokkaavat minua. Muutokset onkin se kolmas asia mikä tässä on päässä pyörinyt ja on hiukan alkanut ahdistamaan. Kaikki on yhtäkkiä liian lähellä. En voikaan enää fiilistellä, että kohta sitten ja kohta pitää tehdä nämä ja nuo sen asian eteen, vaan nyt pitää alkaa oikeasti tekemään ne asiat ja se stressaa. Juuri kun pääsin edellisestä suuresta urakasta. Joku rauhallinen, seesteinen jakso tähän väliin olisi ollut ihan poikaa. Nooh, samaan syssyyn nyt sitten vaan kaikki, kun kerran vauhtiin on päästy.

Eli kaikenkaikkiaan mitä tähän nyt loppukaneettina sanoisin, olen arjen vietävissä ja pelkään, että hukkaan itseni siinä, näin pähkinänkuoressa.

Minulla ei ole edes joulukalenteria. :'(