Kyllä tämä tästä. Arkeen totuttelu ottaa vain hieman aikaa aikasine aamuherätyksineen ja ihmispaljouksineen. Sekin vielä, että ei riitä että onnistuu olemaan jossain tietyssä paikassa kello siitä siihen, vaan tämän lisäksi pitäisi ihan itsekseen opiskella ja paljon. Jotenkin vain niin tottunut sellaiseen, että kun on hoitanut pakolliset töissä/luennoilla istumiset niin sitten koittaa vapaa-aika. Mutta enääpä ei koita vaan pitäisi jaksaa vielä muutenkin vääntää ja kääntää. Lisäksi kun on unirytmit vielä hakusessa ja stressin sietokyky melko täys nolla niin ihmekös tämä jos arki meinaa lannistaa. Mutta valitus ei auta eli ei muuta kuin ohjakset omiin käsiin. Itse olen tieni valinnut, enkä sitä todellakaan kadu. Tässä on ehkä ollut liian helppoa liian pitkään. Olen tottunut siihen. Töiden lomassa silloin tällöin luennoilla piipahtelu ei nyt ole ollut kovin vaativaa, vaikka tietysti sitäkin joskus kironnut. Mikähän siinäkin sitten vielä on, että aina "koulun" alkaessa tuntuu, että olisi jatkuvasti hieman kipeä? Tietysti kun on väsynyt, sitten paleltaa ja nenä vuotaa jatkuvasti. Aivot tahmeat, ajatus ei kulje. Miksi kaiken pitää aina olla jollain tapaa hankalaa? Onneksi on deadlinet ja viimehetken pakkopaniikki, muuten en saisi koskaan mitään aikaiseksi.

Mm... Tänään luennolla ajattelin vain UM:sta (ulkomaalaista). Ei sitä aamutuimaan paljoa muuta osannut mietiskellä, varsinkaan keskittyä opetukseen. Hitto kun oppisi jo keskittämään ajatuksensa oleelliseen, eikä aina vaan haihatella. Miksi minusta on tullut tämmöinen huihairomantikko eikä tehokasta uraohjusta? Osaisi edes keskittyä kuuntelemaan. Nolottaa, kun joku puhuu jostain alaan liittyvistä teorioista ja omat ajatukset lähtevät siitä varsin pian kuljeskelemaan omia, asiaan liittymättömiä polkujaan. Yrittää sitten antaa itsestään vain sen vaikutelman, että ymmärtää ja kuuntelee. Toki kuuntelen muuten ja paperilla eri teoriat ja niiden soveltamisen pyörittely ei yleensä tuota ongelmia, mutta keskusteluissa olen vain täysin omissa maailmoissani. Sen takia en oikein pidä tästä uudesta opetusmetodista, missä panostetaan vuorovaikutukseen, vaikka toki se on tärkeää, mutta minä en vain toimi niissä tilanteissa, ellei joku sitten toimi vielä huonommin.

Tylsää soopaa. Höpölöpö. Nyt kaivaudun uuden romaanini kanssa vällyjen alle ja luultavasti nukahdan mukavasti sateen ropinaan. Huominen aamuvarhaisesta yömyöhään jo täynnä ohjelmaa ja viikonloppu muutenkin menee sosialisoidessa rattoisasti. Sitten jos ensiviikolla jaksaisi alkaa opiskelemaan ihan täällä kotioloissakin. Se olisi jo sangen reipasta.