Tulipa nukuttua surkeasti. Varmaan pari tuntia yhteensä. Ei voi mitään, työpäivästä on vain selvittävä. Ei se mitään.

Jessus miten rasittaa säitä manailevat ihmiset. Tai ei siinäkään sinänsä mitään, mutta en vain jotenkin ymmärrä sitä. Tai sikäli juu, että tuleepahan sitä itsekin ihan kiitettävästi valiteltua asioista mille ei paljoa mitään voi, mutta sää... Se nyt on yleensä se kaikista pienin murhe, jolle nyt ei todellakaan mitään voi. Muutenkin ihmetyttää, kun aina unohdetaan ne aurinkoiset päivät ja kunnon hellekesät (kuten viime kesä) ja jaksetaan valittaa, kun sattuu satelemaan parikin päivää putkeen. Tai ehkä olen vain onnistunut olemaan enimmäkseen siellä missä paistaa aurinko. Tietysti jos koko loma menee enimmäkseen sadetta pidellessä, niin eihän se huippua ole, mutta nyrpeenä jupistessa se on ainakin monin kerroin pahempi. Ja hei, kyllä se aurinko varmasti tässä elämän aikana vielä ehtii paistamaan, joten nou hätä.

Se siitä syvällisestä sääpohdiskelusta. Yöllä unetonna pyöriskellessä tajusin, että taidan olla nyt onnellinen, juuri näin. Ja senkin tajuamiseen tarvitaan uneton yö. Mistään ei sitten päiväsaikaan voi mitään ymmärtää tietenkään. No, mietiskelin tilannettani; ylipäätään sitä, että hetken aikaa sitten kirjoitin olevani jo valmis uuteen suhteeseen, koska edellinen ero ei ollut minulle vaikea. Kuitenkin jollain tasolla huomaan olevani vielä kiinni vanhassa. Esimerkiksi humalatilassa tekee mieli päästä entisen viereen nukkumaan. Olisi joku vieressä ja mieluiten ehdottomasti tuttu ja turvallinen, kuin joku satunnainen tuttavuus. Sitten taas tämä ihastukseni, joka on kenties jo hieman haalistunut muistoksi, mutta putkahtelee myös välillä pintaan vahvastikin. Vaikka tiedänkin ihastukseni olleen lähinnä illuusio. Enhän edes juurikaan tunne koko ihmistä. No kuitenkin, haluaisinko itse alkaa yrittämään mitään minun tilanteessani olevan ihmisen kanssa? En haluaisi. Sen verran olen päätäni iskenyt seinään näissä tilanteissa olleitten miesten kanssa, että se ei todellakaan kannata. Eli ei missään epämääräisyyksissä rypevää miestä minulle kiitos, enkä siis itsekään voi, enkä halua olla sellainen kenellekään. Lisäksi näissä pohdinnoissani päädyin ensin siihen, etten oikein tiedä mitä haluan, siis juuri nyt. Päättelin, että kun en kuitenkaan halua palata vanhaan ja illuusiokin on vain illuusio, josta ovat jo kirkkaimmat valot himmenneet, en sitä tarvitse, siis jos vaikka saisinkin ja kun en halua nyt mitään uuttakaan suhdetta niin olen kaikinpuolin tyytyväinen juuri nyt.

Tuntuu, että olen viimeisen parin vuoden sisällä tavannut kahmalokaupalla ihania ihmisiä, tyttöjä ja poikia. Kaikki painii enemmän tai vähemmän samanlaisten ongelmien kanssa, ovatpa sinkkuja tai suhteissa. Jokainen tekee välillä virheitä. Ihmisiähän me kaikki ollaan ja myös ne kaikki ihanat ja hyvät tyypit. Pääasia, että ihminen tiedostaa tekemänsä virheet ja pyrkii tekemään niille jotain ja oppimaan niistä. Että kasvaa. Ihmisenä kasvu ei lopu koskaan. Se ajatus saa minut katsomaan eteenpäin jännityksen ja ihanan kutkuttavan odotuksen tuntein; mitä vielä tulenkaan oppimaan, miten tulen kasvamaan? Opinko sitten viimekädessä mitään?

Ripaus sekavuutta taas ehkä. Tyyntä ja myrskyä sopivissa mittasuhteissa, siinä elämän suola. Minun pitää kaiketi purjehtia aina niitä hieman suurimpia aallokkoja päin, että tunnen eläväni. Päästäpä merille nyt.