Niin sitten meni tämä päivä. En lukenut. En katsonut leffoja. Surffailin netissä ja nukuin, nukuin ja nukuin.

Kooma.

Rystyset ovat taas halkeilleet verille ja nenänpielet kutisevat kuivuuttaan. Varma talven merkki.

Miten olo voi olla samanaikaisesti tyhjä ja täysi? UM tuntuu tärkeältä ja tuntuu, että minullakin on jotain merkitystä sen elämässä. Samoin tuntuu tämän avautumiseni kohteen kanssa. Tosin sillä erolla, että hänen kanssaan en haaveile mistään fyysisestä tai suhteesta ylipäätään. Sitten on eräs toinen kaverimies, jolla olisi jotain muitakin tunteita minua kohtaan, mutta minulla ei ole, ei ole ollut, enkä usko, että koskaan tulisi. Pidän hänestä vain ja ainoastaan kaverina. Sitten on NM, jonka kanssa välit ovat parantuneet melko luontevalle ja hyvälle tasolle. Sitten ovat ihanat ja rakkaat tyttöpuoliset ystävät. Kolme erittäin hyvää, joiden kanssa olen tekemisissä usein. Sitten noin viisi hyvää ystävää, joiden kanssa mielelläni olisin enemmän tekemisissä jos vain olisi enemmän aikaa. Minua on siis siunattu ihanilla ihmisillä, eikä olisi mitään syytä valittaa. En minä valitakaan, todellakaan. Ehkä se on sitten vain nämä pitkät pimeät illat kotona yksinään ja riittää, että on viettänyt vielä muutaman päivänkin kokonaan omissa oloissaan, päälle vielä tämä väsymys, että alkaa ihmettelemään, että mitä minä tässä taas nökötän yksinäni? Miksi tuolla taustalla ei rötkötä miestä sohvalla teeveetä tuijotellen ja makuuhuoneessa tuhise pientä lasta? Välillä kaipaan sitä, mutta sitten kun taas asiaa oikein ajattelen, niin saan järkeiltyä itseni siitä jotenkin ulos. Ei vielä, ei ehdi, ei jaksaisi, ei ja ei. Ja no, tällä hetkellä tietysti vaikuttaa se, että ei ole mitään varsinaista miestäkään. UM:n kanssa on vähän hankalaa alkaa suunnittelemaan jotain sen suuntaista. Muutenkin pelkään, että suurin osa tästä UM-jutusta perustuu siihen, että hän on siellä ja minä täällä. Ei tarvitse alkaa miettimään jotain suhteen jatkonäkymiä. Mietin tässä, että jos joskus aikoisin muuttaa jonkun kanssa todella yhteen, niin se olisi parasta tehdä jossain aika varhaisessa vaiheessa, että on vielä sitä huumaa jäljellä. Itseni tuntien (ainakin joskus) en takuulla halua enää pistää hynttyitä yhteen siinä vaiheessa, kun toinen alkaa olla jo se rasittava ja arkipäiväinen tyyppi ja vaihtoehtoina on lähteä ja löytää kenties jotain parempaa (ainakin hetkeksi aikaa) tai jäädä ja tyytyä siihen samaan tuttuun ja turvalliseen.

Olen tainnut tottua elämään siinä mukavassa odotusvaiheessa, että sitten kun jotain todella voisi tapahtua, en haluakaan sitä vaan haluan pitkittää ja pitkittää sitä odottelua, kun on vielä lähes kaikki mahdollista.

Ja sitten menee aina hermot miesten kanssa, kun he ovat niin vaikeita. Kai sitä voisi joskus opetella itsekin tietämään mitä oikein haluaa. Tällaisia pohtiessa minut valtaa aina lopuksi halu paeta jonnekin Afrikkaan tekemään hyväntekeväisyystyötä loppuelämäkseni. Tekisi ainakin jotain oikeasti järkevää. Tässäkin oravanpyörässä olen osannut kuluttaa jo 15 vuotta. No ei teininä voikaan tietää, mutta tässä iässä? Olisi hienoa tietää mitä tahtoo pitempäänkin kuin korkeintaan viikon. Olisi hienoa olla varma tunteissaan.