Arvon arvon, virvon varvon. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mitä tehdä, kun on sata asiaa mitä pitäisi tehdä? No tietysti hengittää syvään, keitellä kahvia ja tulla kirjoittelemaan blogiin.

Varhaisdementiani on jälleen edennyt. (Hyvä että edes joku etenee.) Mieleeni on nimittäin putkahdellut kovasti asioita lapsuudestani, joita en ole muistanut varmaan kahteenkymmeneen vuoteen. Eilen istahdin pianon ääreen ja soitin sujuvasti kappaleen, jonka olen oppinut joskus alle kymmenen vuotiaana ja olen joskus yrittänyt soittaa sitä, mutta en ole muistanut. Eikös se niin mene, että vanhana sitä ikään kuin palaa lapsuuteen ja unohtaa kaiken siitä välistä? En minä muista esimerkiksi kymmenen vuoden takaa oikein mitään, mutta muistan yhtäkkiä kaikenlaisia jo unohtuneita juttuja lapsuudesta. Huolestuttavaa.

Harmittaa kun kävin kaupassa tarkoituksenani ostaa kahvia ja glögiä niin kahvin muistin, glögiä en. Olisi ollut mukava istuskella illalla kynttilän kajossa glögiä juoden. Tee ei aja yhtään samaa asiaa nyt kun glögin makuun olen päässyt.

Vaikka tässä on nyt hullun kiirettä koko loppuvuosi, niin pitää yrittää nautiskella jouluisista asioista aina kun vain ehtii. Yleensä minulla käy niin, että ehdin alkaa ajattelemaan koko joulua suunnilleen paria päivää ennen aattoa ja se on vähän tylsää. Sitten Tapaninpäivän jälkeen on jo katse keväässä ja haluaa äkkiä eroon kaikesta jouluisesta.

Jouluista ja vanhojen juttujen muistamisesta tulikin mieleeni kun kerran n. 15 vuotta sitten olin menossa ensimmäisen poikaystäväni kanssa hänen luokseen ensimmäistä kertaa. Silloin marraskuu oli juuri alkanut ja asteltiin hänen rivitalokotiaan kohden. Siinä sitten yhden etupihan pensaissa oli jouluvalot ja olin juuri kommentoimassa, että onpa naurettavan aikaisin joku laittanut jouluvalot, kunnes ehdin nippa nappa ennen suuni avaamista huomata, että hän asteli juuri siihen pihaan. Toinen samantyyppinen tapaus jouluvaloja koskien oli, kun olin erään vanhan, mutta ei niin tutun ystävän kanssa pyörimässä kaupoissa joulun alla ja huomasin neonvihreät muovituubijouluvalot. Jälleen olin alkamassa kommentoimaan, miten järkyttävät ne mielestäni oli, kun kaveri ehti sanomaan, että hän juuri osti poikaystävänsä kanssa sellaiset valot. Mitäs siihen sitten muuta kuin että joo, kivat. Ja mitä tästä opimme? Älä avaa suutasi, koskaan, ikinä. :)

Vitsailin eilen UM:n kanssa viestien välityksellä. En aina ole läheskään varma ymmärtääkö hän vitsejäni. Olen välillä kova viljelemään jotain hömppähuumoria, mutta en ole juurikaan tottunut siihen englannin kielellä ja välillä pelkään, että huumorini jää tökerön kielitaidon tai kääntämisen jalkoihin. Vitsit, humoristinen läpänheitto, sananlaskut yms. sanonnat on muutenkin melkein vaikeimpia asioita oppia vieraalla kielellä. Aina joudun selventämään, että kunhan vitsailen. Tosin niin se on usein suomenkin kanssa, varsinkin hieman tuntemattomamman kanssa.

Jaahas. Pitäisikö tässä nyt sitten muka alkaa kirjoittaa niitä pakollisia juttuja? Mutta kun ei halua. Epäreilua. Tahdon vain glögiä ja rusettiluistelua.