Jälleen melankolinen musiikki soi ja kynttilät palavat. Olo on silti positiivisen melankolinen. Tuntuu hyvältä, mutta haikealta. Syksy, vuodenaikojen murros ja tämä koko elämän murrosvaihe.

Minuun iski kynttilän liekkiä katsellessa hirveä suolakurkun himo. Jostain syystä syön suolakurkkua ainoastaan jouluisin. Muina vuodenaikoina unohdan koko kurkun. Kävin siis ostamassa suolakurkkua, tai maustekurkkua, miten nyt kukakin sitä kutsuu. Kadut ovat täynnänsä värikkäitä lehtiä. Meinaan unohtaa katsoa eteeni, kun ihastelen niitä lehtiä. Välillä on pakko vähän potkia (salaa) ja nautiskella rapinasta.

Olen saanut tänään aikaiseksi melko paljon. Kai ihan tarpeeksi. Olen mm. ollut töissä (tosin hyvin lyhyt keikka), opiskellut noin parisen tuntia, imuroinut ja siivoillut hiukan muutenkin, käynyt lenkillä ja kaupassa.

Ajattelin alkaa kirjoittelemaan tekemisistäni useammin itselleni muistilistaksi, koska olen sellaisten suhteen ensinnäkin toivottoman huonomuistinen ja minulla on tapana potea syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa jos en ole tehnyt mielestäni tarpeeksi. Mietinkin tässä mistä tämä tapa oikein johtuu? Etenkin nykyään onnistun repimään syyllisyyttä vähän kaikesta. Miksi? Teini-iässäkin osasin olla rennompi tämän asian suhteen. Tosin silloin oli niin paljon muita "murheita". Kasvatuksella on toki osansa ja sen tunnistan. Vanhempani eivät suvainneet laiskottelua, mutta etenkin äiti osasi kokoajan tehdä selväksi kuinka ei ole taaskaan saanut mitään aikaiseksi ja miten suuri katastrofi se onkaan. Minulle ei oikein koskaan valjennut mitä sen sitten piti saada aikaiseksi. Kyllä se töissä kävi ja pyöritti kotia vielä enimmäkseen yksin siinä muun ohella. Mutta ei, kun jessus sentään, kun ei taaskaan ole tullut tehtyä mitään vaikka kello on jo vaikka mitä! Elämää siis pitää elää jonkun opitun mukaan. Tai siis sitä tietysti tulee elettyä sen mukaan ja siitä poispyristely on vaikeaa.

Kai tässä ikäkin alkaa painaa. Tuntuu, että tässä iässä on nyt jo alettava tosissaan ahkeroimaan, eikä enää vaan haahuilla tehden vähän sitä ja tätä. Tähän astisessa elämässäni olen voinut keskittyä lähes täysin siihen mitä kulloinkin olen tehnyt; opiskeluihin, työhön ja myös nämä yhdistäen, mutta ei liian rankasti ainakaan kovin pitkiä rupeamia. Elämäni on harvoin ollut kovinkaan rankkaa ja hektistä pidempiä aikoja kerrallaan. Voisi sanoa, että puolen vuoden rankempaa ajanjaksoa on seurannut puolen vuoden löysempi jakso. Mikä on mielestäni ollut erittäin hyvä, koska en näe mitään järkeä itsensä piippuun ajamisessa. Mutta ehkä se, että kaikki on tähän asti mennyt näin "hyvin" ja olen melko hyvin voinut itse suunnitella mitä teen milloinkin, saa minut pelkäämään edessä olevia "vaikeampia" aikoja. Sitten jos tuleekin se "toivomani" elämänvaihe, jolloin pitäisi yhdistää parisuhde, lapset, työ, koti, omat harrastukset, ystävät, ehkä jatko-opinnotkin? Tietysti näitä kaikkia ei voi ihan joka vaiheessa yhdistääkään. Ja tietysti joutuu karsimaan ensin niistä, mitkä olisivat omalle mielenterveydelle tärkeimpiä, eli harrastuksista ja ystävien kanssa vietetystä ajasta. Miten ikinä jaksan ja kykenen? Ja siinähän sitä vasta revitäänkin huonoa omatuntoa liian vähästä ajasta lapsille, miehelle, ystäville, sotkuisesta kodista, hätäisesti hoidetuista töistä...

Puuh! Tuli taas sellainen olo, että olen ihan onnellinen juuri nyt, juuri tähän vaiheeseen elämässäni. Vaikka murros on alkanut ja se pelottaa. Tahtoisi vielä hetken pitää kiinni entisestä ja sellaisesta tietynlaisesta vapaudesta ja huolettomuudesta, jota ei enää koskaan varmaan ihan samanlaisena tule kokemaan.