Tällaisina hetkinä päiväkirja/blogi on tarpeen. Kun haluaa saada tolkkua asioihin ja purkaa epämääräistä ahdistusta.

Eilinen ei ollut kovin hyvä päivä. Koko päivän oli sellainen tunne, että olen jossain kuplassa. Olin kahden parhaimman ystäväni kanssa ihan oikeasti vain parilla. Juotiin jopa vain kahvia. Ystävillä oli joku juttu, mistä kumpikin oli kiinnostunut ja kumpikin vaahtosi siitä innoissaan. Minua ei oikein kiinnostanut. Ajatukseni oli ihan muualla, tulevassa ja tunsin oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Yritin väkisin näyttää kiinnostuneelta ja hymyillä ja höpistä välillä jotain, etten olisi tuntenut itseäni lapselliseksi mököttäjäksi, mutta jotenkin väkisin katse karkaili tuijottamaan ikkunasta ulos ja ajatukset eksyivät. Eikun katse eksyi ja ajatukset karkaili, tai miten vain. Ei minua haittaa, että heillä on yhteisiä juttuja, päinvastoin. Minullakin on kummankin kanssa omia yhteisiä juttuja. Nyt vaan olo oli jotenkin täysin ulkopuolinen. Tuli tunne, että ystävyyssuhteissa on tapahtumassa muutoksia. Ainahan niissä tapahtuu, eikä siinä mitään. Etenkin kun on tuntenut vuosikausia, niin tulee jaksoja, milloin ei ole niin paljoa tekemisissä jne. Ehkä olin vain herkällä tuulella ja ylireagoin. Kai kolmen koplassa käy muutenkin herkemmin niin, että yksi tuntee jäävänsä hieman ulkopuolelle. Nyt oli minun vuoroni.

Kävellessäni illalla kotiin oli niin julmetun kylmä ja kurja olo. Viestitin UM:lle lohtua saadakseni. Kyselin kuulumisia. Se kyseli kuulumisia, tilitin ihan hiukan kurjaa päivääni, mutta jotta en kuulostaisi liian valittajalta, sanoin, että nyt on kaikki taas hyvin kun on sisällä lämpimässä. Se ei vastannut mitään. No eipä siihen mitään erityistä olisi tarvinnutkaan vastata, mutta kuitenkin. Ei siitä nyt tullut yhtään parempi mieli. Ymmärrän kyllä tavallaan että sillä on tässä melko raskas viikonloppu, kun sillä on urheilutreenikausi kuumimmillaan ja koko viikonloppu vaan treenausta. On merkillistä miten sitä luo jonkinlaisen 'riippuvuussuhteen' ihmiseen pelkästään puhelimen välityksellä. En ole sinällään mikään ihmisriippuvainen. Olen tottunut olemaan vapaa ja pääsen pettymyksistä ihmissuhteissa nopeasti, ehkä jopa luonnottoman nopeasti yli. Tämä on minulle aivan uusi tilanne. Olen tavannut UM:n vain kaksi kertaa, tarpeeksi osoittamaan jo kiinnostuksen, mutta muu on vain puhelinsuhteilua. Karmivien puhelinlaskujen johdosta ei oikein voi harrastaa maratoonipuheiluita eikä muutenkaan soitella kovin usein, joten puheet pysyttelevät aina melko pintapuolisina. Luulen, että tämä on alkanut hiukan turhauttaa kumpaakin. Aluksi se oli ainoastaan kivaa, mutta nyt tuntuu, että se ei enää etene tai johda mihinkään. Pelottaa nähdä, koska vaikka miten yritän olla järkevä, niin kuitenkin sitä on luonut jonkunlaisia odotuksia. Pelkään ihan yhtä paljon sitä, että itse huomaan tunteiteni laimenneen, kuin että hän huomaisi niin käyneen. Oikeastaan on melkein helpompaa niin päin, koska itse sitä kuitenkin yleensä aistii melko herkästi tuollaiset asiat, että onko hänellä enää tunteita, mutta jos hän olisi edelleen kiinnostunut ja minä ehkä en enää niinkään, niin menisin kuitenkin jotenkin hänen kiinnostuksestaan hämilleen ja sekaisin, yrittäisin tuntea samoja tunteita mitä aiemmin, enkä ehkä jotenkin tajuaisi omia tunteitani tarpeeksi ajoissa. Kuulostanpa harvinaisen sekavalta. Luulisi, että ihminen nyt omat tunteensa tietäisi. Mutta ainakaan minulla se ei näemmä ole niin yksinkertaista.

Ihanaa! Kohta pääsen takaisin omaan kotiin! Täällä 'evakossa' on ollut ihan mukavaa, mutta nyt alkaa jo riittää. Vaikeampi jotenkin alkaa tekemään mitään järkevää. Hassua, miten kotona kökkimisen jälkeen alkaa tuntua, että sekoaa ellei pääse pois ja sitten kun on ollut viikon muualla tuntuu, että sekoaa ellei pääse kotiin. Eli oli missä hyvänsä niin lopulta sekoaa kuitenkin. Nooh, ehkä ei ihan niinkään vaan, että liikaa on aina liikaa.

Kumma- on kai paras sana kuvailemaan oloani. Ei todella surullinen, ei iloinen, ei tyyni, ei tasainen vaan puhtaasti kumma. Anxious, se on hyvä sana.