Paluu arkeen tapahtui sitten oikein "rankimman" kautta. Tarvitsen ainakin puolen vuoden loman! En kestä, en jaksa. Liian vähän unta, ruokaa, vettä, liikaa luentoja, deadlinejä, ihmisiä, epäselvyyksiä, kahvia. Sitten tällaisessa sekopäisessä tilassa alkaa kuvitella kaikenlaista. Että muut nauravat selän takana tai pitävät vähintäänkin outona hiipparina, eikä kukaan halua olla kaveri ja sitä rataa. Kun avaan suuni, tuntuu että kaikki vaan katsovat jotenkin oudosti, tuntuu, että naurahtelen hermostuneesti aivan väärissä paikoissa. Aivanko tässä olisi taas yläastetta aloittelemassa. No kaipa tämä tästä. Sitäpaitsi enhän minä missään vaiheessa joutunut edes olemaan yksin, mutta kuitenkin jotenkin semmoinen tunne. Sitten vielä ihan sellainenkin naurettava asia, että tuntui kuin kaikki muut tytöt olisivat näyttäneet koko päivän niin siisteiltä ja näteiltä ja itsellä oli kokoajan sellainen olo, että deodorantti pettää ja tukka hapsottaa täysin naurettavasti. Kaikki ihan huonosti. :( Ratikkakin täpötäynnä kotiin tullessa ja nälkä ja räjähtämispisteessä.

Total explosion.

Ja arvatkaapa kuka kukkui hereillä aamuviiteen kännykkään vilkuillen jos vaikka eräs sattuisi saamaan päähänsä kaipailla keskellä yötä toisesta maasta? No ei toki tämä tyttö ei. Kuka sitä nyt niin pöhkö voisi olla?

Miten päin olla? Pitäisikö pirauttaa joku kohta parille vai käydä ostamassa ihan omaksi ilokseen ne pari tai kolme? Että jaksaa. Vai olla olematta vaihteeksi alkoholisoitunut älykääpiö? Vaikea päätös.. Tänään ei kuitenkaan jaksa enää mitään vaativaa.

Edit. Niin ja elokuutakin sitten yritin startata vielä kertaalleen... Nolona.