Ei jaksa oikeastaan kirjoittaa. UM vain tunnusti juuri viestissään kaipaavansa minua. Hui! Kyllä vähän poltteli sydämen alta. Vaikka ei tuo nyt ollut mitenkään huippuromanttisesti muotoiltu, vain toteamus. Toisaalta arvostan paljon enemmän sellaista kömpelöä rehellisyyttä ja suorasukaisuutta kuin joitain tarkoin harjoiteltuja korulauseita. Sen verran on tässä elämässä joutunut kuulemaan pelkkää sanahelinää, että osaa jo nähdä sellaisen läpi. Ainakin useimmiten. Toivottavasti.

Koko viikonloppu mennyt toipuessa perjantaisista pippaloinneista. Älytöntä. Toisaalta ihan mukavaakin ollut vaan uppoutua Potterin maailmaan. Nyt sekin on sitten luettu. Hieman tyhjä olo. What next?

Näin viimeyönä aivan kamalaa unta jossa isäni kuoli. Se oli jotenkin kamalan todentuntuinen. Unessa näin isäni kuoleman, itkin silmät päästäni, mietin kaikkia niitä asioita mitä ei voida enää koskaan isän kanssa tehdä, mietin, että isä ei soita minulle enää koskaan yllättäen, juuri kun minulla on tylsää ja ole järjestänyt jotain hauskaa ohjelmaa. Aivan kamala uni. Sitten jossain vaiheessa istuin autossa ja kävin läpi kaikkia tuntemuksiani ja yhtäkkiä huomasin, että isähän siinä ajaa autoa ja olin hurjan ilahtunut ja helpottunut. En ole muistaakseni juuri koskaan nähnyt mitään unia missä läheisiä ihmisiä kuolee tai kukaan muukaan. Inhottavaa.

Outo tunne. Toisaalta väsähtänyt flunssan ja krapulan sekainen löysähkö olo, Potterin loppuminen, painajainen, alkava rankka viikko, toisaalta kynttilät, uneliaisuus, kutsuva sänky, UM:n viesti. Kaikki on ihan hyvin kuitenkin, vaikka aina ei niin mukavaa olisikaan.