Aavistuksen levoton. Kökkiä taas yksinään kotosalla, kun koko kansa, siis ihan kaikki ovat tuolla Helsingin keskustassa erilaisissa riennoissa tai ainakin valmistautumassa pian lähtemään. Melkein tekisi mieli tarttua luuriin ja ilmoittautua sittenkin halukkaaksi lähteä katselemaan, mitä nyt eteen sattuu tulemaan ja sitten tietysti istuskelemaan baareissa pikkutunneille asti. Selvästikin tulee vieroitusoireita kotona vietetystä viikonlopusta. Mitäs jos tämä onkin kesän viimeinen lämmin ilta ja minä vapaaehtoisesti menen missaamaan sen? Hullu! No eikö tämä jokaviikonloppuinen bilettäminen muka ala jo riittämään? Tietäähän sitä jo etukäteen millaista tulee olemaan... Mutta usein on vaan niin helkutin hauskaa! Äh, ei ole. Ihan naurettavaa enimmäkseen, siitä on hauskuus kaukana. Olisi pari tapahtumaa, mitä olisin halunnut tänään nähdä... No, on liian myöhäistä lähteä enää, siis niihin tapahtumiin. Mutta... Ei mitään muttia. Ryhdistäydy hupakko! Tahtoo... Höpsis, eikä tahdo.

Hienoa viettää aikaa ihan kotosalla pitkästä aikaa näin viikonloppuna.

Töissä on vähän rasittavaa. Olen joutunut tahtomattani välikäteen kahden ihmisen riidassa. Tai kumpikaan ei vain kestä toisiaan, eivätkä kykene kommunikoimaan keskenään, mikä olisi välttämätöntä heidän työssään, mutta ei. Nyt saan kuulla kummaltakin valitusta toisesta ja joudun hoitelemaan heidänkin hommiaan, koska he eivät osaa asioitaan keskenään hoitaa. Suututtaa, että en osaa sanoa ei, vaan sanon automaattisesti kyllä ja mietin vasta jälkeenpäin mitä oikein olen mennyt lupailemaan. Idiootti! Sitten on vaikeaa yrittää olla mahdollisimman lojaali kummallekin, koska minulla ei ole kumpaakaan vastaan yhtään mitään, enkä muutenkaan voi ymmärtää tuollaista lapsellista käytöstä aikuisilta, jopa reilusti vanhemmilta kuin minä. Hei haloo ihmiset! Vaikka henkilökemiat eivät nyt parhaimmalla tavalla kohtaisivatkaan, niin eikö olisi paljon mukavampi vain yrittää tulla toimeen keskenään jos kerran on pakko, kuin alkaa riehumaan ja puhumaan selän takana ikäviä? Kuka oikeasti haluaa olla töissä vittumaisten ihmisten kanssa? Ja jos on epäselvyyksiä niin mielestäni yleensä ihan silkka rehellisyys kannattaa. Istutaan alas ja rehellisesti myönnetään, että minussakin varmasti voi olla vikaa ja eikö tämä asia kannattaisi sopia tässä ja nyt, niin että oltaisiin ainakin enimmäkseen tyytyväisiä? Itse olen yleensä ollut jämpti ja muistanut kaikki asiat mitä pitääkin, mutta nykyään tässä kriiseillessä en todellakaan muista, minne joutui joku paperi, jonka joku väitti antaneensa minulle kaksi kuukautta sitten. Ja varmasti olen laittanut sen jonnekin, mistä olen ollut varma sen tavoittavan sen henkilön, jolle sen paperin pitäisi mennä, mutta jotenkin, eikö olisi parasta vain itse antaa paperi asianomaiselle jos se on niin tärkeä? En minä hukkaile tärkeitä papereita tuosta vain. Se ei todellakaan kuulu tapoihini. Tässä nyt lähinnä harmittaa se, että asemani ei todellakaan edellytä mitään papereitten kiikuttelua kenellekään, mutta mielelläni hoidan vastuullisempia tehtäviä ja jos porukka omissa sijaisuus-lomakuvioissaan ei tiedä missä mennään, niin vielä vähemmän se on minun hommani, kun nyt siis olen käynyt vain lähinnä tuuraamassa, kun jotain paniikkia on syntynyt. Eli siis olen suostunut tulemaan sinne ja "pelastamaan" päivän. Eihän sinne mikään pakko olisi mennä. Eli eli, sitä hyvää hyvyyttään suostuu tekemään asioita, vaikka olisi muitakin kiireitä ja lopulta ei saa mitään tehtyä kunnolla ja parhaimmassa tapauksessa saa vielä haukut päälle. Kai sitä on vaan pakko opetella kieltäytymään joskus. Joskus olen jopa lupautunut asioihin, mitä en edes osaa tehdä, mutta olen ajatellut ehtiväni ne opetella. Idiootti! Onneksi olen jotakuinkin vielä toistaiseksi selviytynyt hommistani.

No näin. Enpä tiedä. Toisaalta ja toisaalta. Asiat merkitsevät toista eri ihmisille. Vaikka miten se lie tähän liittyy? En enää muista ja vielä vähemmän jaksan välittää.