On se kumma kun mihinkään ei osaa olla tyytyväinen, ainakaan montaa tuntia. Aamulla heräsin paniikissa aikaisin ja tunsin oloni kelvottomaksi hulttioksi. Sitten kertasin viimepäivien tapahtumia, opiskelua, töissä käymistä, lastenhoitoa ja eilen aikuismaista illanviettoa baarissa (join kaksi siideriä), josta tulin kotiin nukkumaan jo yhdeltätoista. Eli ei mitään äärihulttiomaista. Sitten kävin reippaalla tunnin lenkillä ja tästä piristyneenä vielä opiskelin ahkerasti kolmisen tuntia. Tämä yllättävä ja täysin suunnittelematon ahkerointi taas johdatteli syvempien kysymysten äärille, eli milloin oikeastaan olenkaan ollut oikein kunnolla viihteellä? Siis ei kotosalla istuskelua ystävän/ystävien seurassa sivistyneesti parin viinilasillisen äärellä tai pubissa kahden tuopin nauttimista vaan sellaista aamuneljään asti riekkumista niin, että juomamääristä ei ole enää tietoakaan? Siitähän on jo pitkä aika. Varmaan ainakin kuukausi, melkein. Itseasiassa tasan kolme viikkoa ja päivä. Kuitenkin, pitkä aika. Tämän havainnon tehtyäni aloin miettimään, miten minusta onkaan tullut tällainen ankea kalkkis? On nyt aivan sairasta lähteä vapaaehtoisesti illanvietosta kotiin ennen puolta yötä ja seuraavana aamuna kirjoitella opintojuttuja sormet syyhyten ilman, että se olisi kuulunut suunnitelmiin. Tämä kaikki nyt vain havainnoillistaa hyvin sen, että teen niin tai näin, kauaa en osaa olla tyytyväinen.

Äsken tapahtui aavemainen juttu. Minä istuin tässä kirjoittelemassa sormet kohmeisina opiskelujuttuja ja yhtäkkiä parvekkeen ovi aukesi naristen. Hui! Ei siinä mitään, mutta olen avannut sen viimeksi varmaan kolme päivää sitten ja kuvitellut sen silloin sulkevanikin. Luulisi, että se olisi jo aiemmin antanut jotain merkkiä jos olisi auki jäänyt. Ei siinä sinänsä, en usko kummituksiin, vaikka joskus toivon, että uskoisin. Se vaan olisi minusta jotenkin hienoa. Ainakin selittyi nyt tämä kumma kylmyyden tunne sisällä.

Pimeää. Kamalan pimeää jo nyt. Koko päivä ollut melko synkähkö, siis ei päässäni vaan ulkona. Aamulla metsässä kävellessäni tuli Twin Peaksimäinen olo. Sitten vielä tämä parvekkeen omatoiminen aukeaminen. Huhuu vaan Herra Huu. Kohta sytyttelen jo kynttilöitä.

Pitäisikö vielä tehdä jotain vai ei? Entten tentten...