Ystävät ovat soitelleet. En ole jaksanut vastata. En jaksa jutella ja lörpötellä joutavuuksia. Tiedän ettei se ole joutavaa oikeasti, mutta nyt en vaan jaksa. Päässä risteilee paljon ajatuksia, tuntuu että pakko purkaa nämä ajatukset jotenkin, kirjoittamalla. En tiedä mitä tästä tulee. Ajatukseni eivät tunnu oikein samanlaiselta kirjoitettuna kuin miten ne päässä oli. Sama se. En ole kirjailija, eikä minun tarvitsekaan olla.

Mitä minun sitten tarvitsee olla? Hyvä ihminen. Olenkin kai, enimmäkseen. Yritän olla ja haluan. Mitä hyödyttää haluta mitään pahaa kenellekään? Ei se kannata.

Jostain syystä on kova tarve olla yksin. Ei niinkuin yleensä, että lukisin tai piirtelisin. Kumma juttu, etten jaksa puhella ystävieni kanssa. He ovat ihania ja hyviä ihmisiä. Puhuminen ja arkipäiväinen kuulumisten vaihto ei vain nyt ole sitä mitä haluan tai jaksan. Miksi?

Vielä eilen hieman shoppailin ja mietin, että pitäisi ehkä hieman kiinteytyä. Ei jumala! Ketä kiinnostaa? Ei minua ainakaan enää. Viikonloppuna olisi juhlat. Tuntuu, etten jaksa mennä. Paikalla lähinnä ihmisiä joiden kanssa en ole tuntenut yhteenkuuluvuutta enää aikoihin.

Toista puoliskoakin pitäisi nähdä joskus. Ei hemmetti, katotaan taas yksi turhanpäiväinen leffa, pitäisi olla ihana ja hyväntuulinen... En jaksa. Sitten tulee vaan vielä paskempi olo jos kiukuttelen. Parempi kai olla näkemättä hetkeen.

Maalle olemaan ja ihmettelemään, katselemaan vesilintuja, joutsenia, puutarhan kasvavaa satoa. Sinne pitäisi päästä.

Mistä tämä sekopäinen olo kumpuaa? En ole kovin taipuvainen masentuneisuuteen. En ole nyttenkään masentunut mielestäni. Ihan tyytyväinen, kunhan saan olla yksin, rauhassa ja miettiä tai olla miettimättäkin.

Olen alkanut taas kysellä, miksi. Niinkuin pienet lapset, niinkuin teinit. Miksi, miksi ja miksi? Mietin sanontaa: "kaikella on tarkoituksensa" ja tulin siihen tulokseen ettei ole. Kaikki on sattumanvaraista. Miksi?

Oksettaa hieman. Johtuen kaiketi liian aikaisesta herätyksestä väärään aikaan. Olen aina potenut aamupahoinvointia jos joudun heräämään väärällä hetkellä liian aikaisin. Huono olo on hyvä, kai. Tajuan miten riippuvainen olen ruumiistani ja sen hyvinvoinnista.

En halua, että tämä tunne menee vain pienellä kotona rypemisellä ohi, niinkuin usein tällaiset hetket menevät. Sitten jatkan taas elämääni niinkuin ennen, eläen päivästä seuraavaan tehden arkisia askareitani, tavaten ystäviäni ja kultaani, vatvoen suhdettani ja asioita, opiskellen, työskennellen. Mutta mitä minä sitten haluan? En tarvitse materiaa, en lisää ystäviä. Pitäisi keskittyä olemaan hyvä niille ihmisille, joita elämässäni on ja toki muillekin, mutta nyt parempi etten näe ketään, koska pelkään etten kykene olemaan hyvä juuri nyt.

Puhuminen auttaa usein. Antaa perspektiiviä asioihin ja niistä pääsee lopulta yli. Mutta en halua puhua, en jaksa. En tiedä auttaako tämäkään. En oikeastaan edes tiedä mihin tarvitsisin apua. Johonkin asioiden selkiyttämiseen kai. Että "näkisin" asiat. Tai oikeastaan nyt on tuntunut, että näenkin, ehkä turhankin hyvin. Että tällaista tämä elämä nyt vain on. Synnytään, kuollaan, nauretaan, itketään. Elämät ovat kovin erilaisia, toiset itkevät enemmän, toiset vähemmän. Minäkin olen joskus onneton, joskus iloinen ja onnellinen, enempi vähempi aina vaan kunnes kuolen ja elämä jatkaa samaa rataansa sattumanvaraisesti.

Oikeastaan säästän ihmisiä, kun en jaksa tavata niitä ja jutella. Kukapa haluaa, että tulen kyseenalaistamaan tai saan heidät kyseenalaistamaan heidän mukavan kesäpäivän ja arkihuolet? Tai sydämen asiat? En minä halua sitä tehdä, enkä kyseenalaistaa muiden elämää. Ei siihen ole tarvetta. Ei muiden tarvitse olla sekaisin ja pihalla kun minä satun olemaan. En nyt vain jaksa oikein olla mukana "normaalissa" elämässä.

Pyytäisin vain hetken hiljaisuutta.