Ihme lässyn lässyn nyyhkyhaikeilutuulella. Tavallaan ällöttää, mutta joku osa minua haluaa velloa tässä katkeran suloisessa olotilassa hetken aikaa. Ikävöidä. Kaivata. Haluan. Ja kuitenkin ärsyttää ja suututtaa. Katsoin tuon leffan Closer äsken ja tunnistin valitettavasti itseni, vaikka olisi tehnyt mieli samalla oksentaa. Kyllä haluan rakastaa, vaikka ei minulla ole hajuakaan mitä miesten ja naisten välinen rakkaus on, muuta kuin jollain ystävyystasolla. Se, että hetken aikaa haluaa antaa toiselle hyvän mielen, haluaa pitää toisesta huolta, haluaa, että toinen on onnellinen ja osoittaa, että välittää silloin kun toinen on heikoimmillaan ja paljaimmillaan. Kyllä minä sen osaan tehdä, kunnes kyllästyn ja lähden. En osaa jäädä, lopulta. Tapaan jonkun toisen, ehkä, jolle haluan taas tehdä kaiken tämän, näyttää, että oikeasti välitän. Välitänkö minä? Olen niin vietävissä. Olen vihainen itselleni ja samalla olen onnellinen kaikesta kokemastani. Kaikki minussa on niin ristiriitaista. Kuinka kukaan voi todella tuntea minua, kun minullakaan ei ole mitään hajua mitä olen? Olen impulsiivinen. Nauran ja itken.

Arvatenkin tapaan tässä syksyn mittaan vielä jonkun alienin ja menetän sydämeni sille. En yhtään ihmettelisi tällä menolla. Jos se ulkomaalainen pyytäisi minua naimisiin kanssaan, voisin vaikka suostua, ainakin nyt. Mikä estää? Miten minusta tuli tällainen, kun aiemmin tarvitsin vuosien varmisteluja? Silloin tosin omat tunteeni ehtivät aina vaihtua monen monta kertaa. Miten harkitsevasta, rauhallisesta ja järkevästä tytöstä kasvoi täysi sekopää? Miksi en tiedä edelleenkään mitään?

Tahdon vain upota johonkin järkevyyteen ja tehokkuuteen ja unohtaa kaikki haihattelut. Kunhan ensin saan ihan vähän vain olla haikea.