Päätin pyhittää kaksi päivää ihan vain kotona oleilulle ja imuroinnille. No imuroida en toki aio kahta päivää, siihen riittäköön 10 minuuttia. Päätös ei ollut mitenkään kovin vaikea, koska flunssa ei sittenkään pitänyt sunnuntaiaamuun asti jatkuneesta villistä tanssimisesta ja lukemattomista kumotuista boolimaljoista, vaikka silloin vielä järkevänä vakuuttelin, että kyllä sen flunssan voi nitistää näinkin. No mitäs vielä: nenä vuotaa kahta kauheammin ja yskänkin olen kehitellyt. Jos nyt yrittäisi vain olla hetken ja lepäillä flunssat pois.

Helpommin sanottu kuin tehty. Aloin jo heti aamun alkajaisiksi kehittelemään stressiä lähestyvästä syksystä. Syksystä on tulossa opiskelujen osalta helkutillinen. Voisin avittaa syksyn stressiä aloittamalla muutamia hommia jo nyt, mutta eihän sitä nyt flunssassa voi. Ja viikonlopuksi olisi tiedossa vielä kesän viimeiset festarit ja osaltani myös kesän viimeinen "villi ja vapaa" viikonloppu, kopkop. Vapaus rajoittuneekin sitten vain tenttikirjojen rivien väliin ja luentosalien avaruuteen tai ahtauteen.

Eilen podin pitkästä aikaa vanhaa kunnon "ois se niin kiva jos täällä olisi joku joka syöttäisi ja jonka kainaloon voisi käpertyä" yksinäisyyttä. Vaikka tässä vapaudessa ei nyt sinällään ole mitään vikaa, niin joskus tuntuu vaan lähes mahdottomalta jaksaa aina kaikki yksin. Aina. Joskus kaiken kiireen ja hössötyksen keskellä havahdun tunteeseen, että miksi ylipäätään teen ruokaa ja stressailen siivoamisesta, eihän täällä ole ketään, vain minä. Sitten tulee tietysti vielä itku. Nämä on niitä hetkiä joista voin sitten jälkeenpäin puhella nauraen kavereille, että hehheh, onpa sitä välillä niin dramaattinen hömppä. Mutta ei se silti kivaa ole, kun sellainen yksinäisyyden tunne iskee.

Mietin tässä kun jotkut ihmiset osaavat sanoa, että he ovat parisuhdeihmisiä, että mitä se oikeastaan tarkoittaa? Haluan minäkin parisuhteen lopulta, mutta olenko parisuhdeihminen? Kuten aiemminkin on tullut todettua, olen ollut onnellisemmillani vapaana. Silloin koen niitä huikaisevan häikäseviä, pakahduttavia onnenhetkiä, että kaikki on mahdollista ja elämä on ihana ja kamala, mutta upea seikkailu. Parisuhteissa taas alku menee kamppaillessa kamalien epävarmuustunteiden kanssa kuten "mitä toi oikeasti haluaa ja mitä se tollakin tarkoitti ja mitä minä oikeastaan haluankaan" jne. Sitten sen jälkeen ehtii olla hetken aikaa ihan hyvillä mielin, kunnes iskeekin se kamala tunne, että tässäkö tämä nyt sitten oli? Ei vielä, haluan vielä olla vapaa ja tuntea kaiken uudestaan ja ja... Yritän vielä melko onnistuneestikin vakuutella itselleni, että nuoriahan tässä vielä ollaan, mutta kuinkakohan kauan se menee edes itselleni läpi? Tai sehän tässä tärkeintä on mitä itse asian suhteen tunnen, eikä muiden odotukset. En oikeasti ymmärrä miksi sitä pitäisi olla kolmekymppisenä opiskelut opiskeltuina ja vakiduunissa? Tiedän oikein hyvin, etten todellakaan aio istua seuraavaa kolmeakymmentä vuotta jossain samassa duunissa ja suorittaa elämääni jonkun yleisesti hyväksytyn kaavan mukaan. Toisaalta tiedän, että viiden vuoden päästä voin hyvinkin istua jossain vakiduunissa, asustaa rivitalon pätkää kera miehen, lapsen, koiran ja auton. Ja sitten huomaan yllättäen olevani samassa duunissa kuusikymppisenä. Niinkin voi käydä. Huomaan ainakin lähipiirissäni tätä, että useat jotka vielä muutamia vuosia sitten vastustivat poroporvalista elämää, julistivat etteivät koskaan mene naimisiin tai hanki lapsia, ovat nytten perheellisiä, kera asuntojen ja autojen. Sen verran tässä iän myötä oppinut, ettei kannata julistaa hirveän varmaksi mitään, koska kaikki voi muuttua. Minä muutun.

Joko tässä riittäisi jo energiaa imuriin tarttumiseen? Ankeutta. Pakko kai se on. Jostain on aloitettava.