Monta ajatelmaa tänään. Sekava päivä. En oikein tiedä miten olla. Miten on hyvä. Vähän kaikki tuntuu vaan, no jokseenkin turhalta, omassa elämässäni. No ei kaikki, ei läheiset, rakkaat, koti yms. Mutta minä, minun murheeni, ajatukseni.

Ihmiset soittelevat. Enkä juuri nyt osaa arvostaa sitä. Vaikka syvällä sisimmässäni todella arvostan. Antakaa anteeksi! En vain jaksa puhua, juuri nyt. Ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna. Katsotaan. Haluan, että saisin vain olla hetken. Ilman, että epäiltäisiin minun seonneen sen kummemmin. Ehkä olen, ehkä en, itse en kuitenkaan niin usko.

Aurinko ja lämpö piristävät mieltä. Joskus ennen en pitänyt kesästä ja helteistä. Ne olivat ristiriidassa sisäisen olotilani kanssa. Hikoilin herkästi, enkä pitänyt siitä. Nykyään tiedän, että kesä on aivan liian lyhyt, aika menee eteenpäin liian lujaa. Hikoilen vieläkin, mutta se ei haittaa. Pitempinä sedekausina kaipaan kuitenkin aurinkoa ja lämpöä, nykyään. Ja töitäkin pitää tehdä, kesälläkin. Jollain on elettävä. Eikä työni ole ulkona helteessä, toistaiseksi. Sisällä kaipaan ulos, ulkona haluan vain olla.

Ylipäätään haluaisin vain olla, ilman että minulta vaadittaisiin mitään, odotettaisiin mitään. Ei olisi niin usein sellainen tunne, että täytyy, koska muut odottavat sitä. Olen tylsä, olen saamaton. Haluaisin tehdä niin paljon. Mutta en tiedä miten. En osaa. En jaksa. Olen paska, saamaton luuseri. Ja samalla tiedän, etten oikeasti ole. Olen oikeasti ihan hyvä ihminen, hauska, humaani, ajatteleva, empaattinen... Asiat ovat periaatteessa oikein kivasti, mitä nyt rahasta on pulaa... Kelläpä ei olisi. Mutta minä tyhmä en vain osaa kunnolla tehdä asioita joita todella haluaisin. Ne vaativat vaivaa, keskittymistä. Monet kysyvät; "haluatko sitten oikeasti sitä?" Haluan, joskus, mieluiten pian. Tämä tämmöinen elämä on valmis päättymään. Mutta, miksi? Koska en ole tyytyväinen. Ei riitä, että suoriudun työstäni, opiskeluistani, arjestani... se ei vaan riitä. Se ei tyydytä minua. Haluan vain näyttää, ennen kaikkea itselleni, että minusta on muuhunkin. Niihin asioihin, joihin tunnen kummallista vetoa, suorastaan paloa. No näin valoisaan aikaan se on vaikeampaa, pimeyden ja kynttilän valon lapselle. Sekopää gootti. Kai sitä olenkin, sisimmissäni, vaikka ulkoisesti en sitä niin selkeästi olekaan.

Usein tulee vain tunne, että kuinka hitossa ketään kiinnostaa. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempaakin, synkempää, tapahtumarikkaampaa... Kyllästyn usein itseeni, kaikkeen itsessäni. Vaikka olen ihan hyvä. Mutta kyllästyn. En jaksa ajatella itseäni ja elämääni, vaikka niin enimmäkseen teenkin. Haluaisin vain unohtaa itseni ja tehdä jotain oikeasti arvokasta. Mutta joskus kun näin ehkä teen; kuinka pitkään sillä pärjään? Kuinka pitkään se pitää minut tyytyväisenä, kunnes minun pitää jälleen tehdä jotain arvokasta, kenties arvokkaampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Haluan tehdä hyvää, parempaa, parasta... Voisin tehdä. En vain osaa, en jaksa. Olen laiska paska. Elämä todella valuu silmieni edestä.