Yhä vain parempi. Ollut tänään jo peräti tehokas. Hoidellut tärkeitä asioita eteenpäin. Opiskellut jopa hieman. Eikä tässä vielä kaikki, illaksikin menoa. Ei siis mitään rientoja, mutta mukavaa menoa kuitenkin, semmoista mielenkiintoista, opiskeluihin liittyen. Olen sikäli todella onnekas, koska opiskelen juuri sitä, mitä olen halunnut suunnilleen hiekkalaatikolla istuskelusta lähtien, eli aina. Tietysti välillä on tullut kausia, jolloin on yrittänyt kokeilla jotain muuta, mutta ne ovat olleet harharetkiä, sellaisia hetkittäisiä innostuksen puuskia, jotka ovat lopahtaneet suunnilleen saman tien. Minulla on esimerkiksi jokin käsittämätön fiksaatio vaikeisiin kieliin, kuten vaikka kreikkaan, venäjään, hindiin, kiinaan jne. Mitä käsittämättömämmän näköiset kirjaimet niin sitä suurempi on hinku alkaa opiskelemaan juuri sitä. Mutta ei minulla ole kielien opiskeluun vaadittavaa pitkäjänteisyyttä, varsinkaan yliopistolla. Kirjainten opettelu on vielä hauskaa ja helppojen lauseiden opettelu. Mutta sitten kun mennään ihmettelemään taas niitä aktiivin optatiivien aoristien indikatiiveja, niin se on sitten adios. Kielioppitermit tuntuvat jo joltain ihan omalta kieleltään, mitä pitäisi erikseen opiskella. No mutta sellainen kielten käytännön opiskelu on hauskaa, mutta opiskelu-uraa en kielten parista kuitenkaan haluaisi. No tämä oma unelmien alani, onhan tässäkin tietysti ne tylsemmät juttunsa, mitkä ei voisi vähempää kiinnostaa. Tällä hetkellä on aika tasoissa nuo tylsät ja sitten ne mukavemmat jutut. Ainut vaan, että suurin osa semmoisista mielenkiintoisimmista jutuista on semmoisia, että niitä pitää tehdä omalla ajallaan. Ei siinä mitään sinällään, mutta kun on niin huono aloittamaan mitään ja orientoitumaan. Vaikka miten tietäisi, että nauttii siitä, kunhan pääsee vauhtiin, niin silti sitä lykkäilee ties millä tekosyyllä. Ensin siivoilee ja sitten kappas, onkin jo nälkä ja ylläripylläri kauppaanhan sitä on mentävä. Sitten väsyttää ja on keiteltävä kahvit. Samalla hoksaa, että ei ole puhtaita vaatteita huomiseksi, joten pyykinpesuun. Samalla päättää reippaana pestä ja vaihtaa myös lakanat. Jos kukaan ei soita, muistaa jonkun kaverin, jolle on pitänyt soittaa jo pitkään ja siinä menee taas rattoisasti tunti jos ei pari. Sitten lopulta istahtaa pöydän ääreen paperikasoinensa, ihmettelee hetken ja muistaa ne pyykit, jotka pitää ripustaa. Sitten kello onkin jo sen verran, että parempi alkaa rauhoittumaan nukkumattia varten, ettei tule sitten valvottua koko yötä, ettei huominen menisi ihan pipariksi.

Kävin aamulla reippaahkolla kävelyllä. Yritin kyllä ottaa rauhallisesti, mutta ah, reippailu tuntui niin hyvältä. Vastaan tuli ala-asteikäsiä suunnistajia. Että miten tuli ikävä ala-asteaikoja. Niitä aikoja, kun ei vielä osannut ajatella mitä mieltä muut ovat minusta, kun ei vielä tarvinnut kilpailla mistään. Vaikka kyllähän se tietynlainen kilpailu alkoi aika varhain. Kenellä on hienoin barbie, reppu, penaali, kynät, kumit jne. Kuka on suosituin. Hmm.. no joo, hyvä että ne ajat ovat kaukana takanapäin. Muistan hyvin myös sen ajan, kun kaikkien muiden elämä tuntui niin paljon mielenkiintoisemmalta ja tärkeämmältä kuin oma. Muistan kun kadehdin jopa ystäväni vanhempia, koska he olivat paljon tiukempia kuin omani. Oli minullakin selkeät säännöt ja rajat, mutta ei koskaan tarvinnut kehitellä mitään kummempia juonia saadakseen luvan johonkin, vaikka ollakseen ulkona myöhempään, senkun vain meni ja kysyi ja yleensä sai luvan. Muistan myös, että hiukan kadehdin myös ystäviäni, jotka lähtivät viikonloppuisin isän luokse, minulla kun vanhemmat asuivat ja asuvat edelleen yhdessä. Kaikkea sitä osaa pieni lapsi kadehtia. Älytöntä. Aina kaikilla muilla oli paljon jännittävämpää ja kivempaa. Nyt kun ajattelen, niin minulla oli aivan mielettömän ihana lapsuus. Kaipaan sitä välillä ilman tuota muiden kadehtimista. Jos olisi ymmärtänyt silloin miten hyvin asiat olivat.

Kumma miten helppo on suoltaa tekstiä, kun ei tarvitse kirjoittaa mitään "akateemista". Sujuisipa nuo muut kirjoitelmat yhtä helposti. Ehkä niissäkin pitäisi vain suoltaa, että pääsisi edes kunnolla vauhtiin, eikä jumia ensimmäisen lauseen lauseenrakenteiden kanssa ja pyöritellä sanoja paikasta toiseen tunnin verran ja lopulta huomata, että se ensimmäinen versio oli sittenkin kaikista paras.

UM. Vähän hassu. Eilen juuri kirjoittelin tuosta jatkuvasta kuulumisten kyselemisestä niin eiköhän UM sitten kysellyt jälleen kuulumisia ja muutaman tunnin kuluttua toistamiseen! Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot: dementia, pähkähullu, tajuttoman tylsistynyt tai vain hiukan hullu, mutta ehkä pitää kuulumisromaanejani viihdyttävinä. No jokatapauksessa minua alkaa jo hieman ahdistaa tuollaiset monta kertaa päivässä tulevat mitä kuuluu-viestit. Kohta vielä vastaan sille erittäin aikuismaisesti, että hyvää kuuluisi jos vaan lakkaisit kokoajan kyselemästä sitä. No ehkä en. Kuitenkin ihan kivaa, että se sitten kaiketi ajattelee minua välillä. Mutta...