0.55. Mukava ilta. Aikuismainen. Hei, minäkin osaan olla aikuinen! Istuttiin kotonani pienen purtavan ja viinin kanssa. Ystävälläni oli tuoreen suhteen ensimmäinen konflikti. Ja minähän pystyin antamaan kokeneen neuvoja, kun takana on peräti yli puolen vuoden suhde. Hah! No, ollaan me kumpikin oltu suhteissa aikaisemminkin, myös monivuotisissa, suunnilleen saman verran, joten kai meidän pitäisi tietää jo kaikki. Mutta ei, joka suhteessa se ensimmäinen riita, kriisi on jotain aivan uutta ja katastrofaalista. Sitä pitää puida ja ihmetellä, tarvitsee ystävien neuvoja, tai vähintäänkin ymmärrystä ja sympatiaa. Parastahan on jos ystävä ajattelee mahdollisimman samalla lailla, tuoden ehkä jotain uutta järkeenkäypää näkökulmaa esiin, mistä ajattelee samoin, mutta mitä ei vain ole muistanut tai tajunnut sillä hetkellä ajatella, mutta mitä periaatteessa ajattelisi jos vain tajuaisi. Semmoiset ystävyydet säilyvät läpi myrskyjenkin, aina. Joku samankaltaisuus, yhteisymmärrys pitää yhdessä. Hyville ystävilleni voin myös reilusti tunnustaa, että nyt en jaksa puhella ja he ymmärtävät. Ihanaa!

Nyt on jokseenkin hyvä olo, vaikka ei semmoinen normaali, mitä aikaisemmin. Viini vaikuttaa, musiikki, ystävä. Tässä taas yksin ja pitää jälleen miettiä, aivan lähes kaikkea. Ystäviäni. Millainen ystävä minä olen? Olenko nykyään liian itsekäs? Höpötänkö liikaa omiani osaamatta kunnolla keskittyä ystävieni asioihin? Olen yleensä aina ollut lähinnä kuuntelija. Kuuntelija ja olkapää. Jossain vaiheessa aloin tietoisesti taistella tätä vastaan ja nykyään en tiedä, kuuntelenko tarpeeksi enää. Tuonko vaan liikaa esille omaa kokemustani ja mielipidettäni? Jos joku ei kestä, että yhtäkkiä teenkin oman mieleni mukaan, vaikka se on ristiriidassa toisen tahdon kanssa, niin onko se minun ongelmani? Toisaalta onko minulla oikeutta vaatia, että ystävieni pitäisi tuosta vaan hyväksyä mukisematta muutokseni? En voi. Se ei ole oikein. Hyvyyttä on se, että ymmärtää ystäviään, vaikka he eivät ymmärrä. Tai no, niin minä ajattelen, lopulta. En tarkoita kuitenkaan kynnysmattona olemista. Hyväksikäyttöä voin katsella aikani ja toivoa, että toinen ymmärtäisi käytöksensä, mutta pitemmän päälle en vain jaksa sellaista katsoa. Itseään ei tarvitse kuitenkaan kuluttaa ties missä suhteissa. Toisaalta ymmärrän lähes mitä vain ja jaksankin aika paljon, ennenkuin pinna palaa ja ystävyys on uhattuna. Tietyt periaatteet pitää. Pitää olla lojaali. Pitää voida luottaa. Minulla on monia sellaisiakin ystäviä, joita näen suunnilleen kerran tai pari vuodessa, mutta aina ollaan silti voitu jakaa suunnilleen kaikki, asioista voi vain puhua vapaasti ja se on ihanaa. Sitten on myös sellaisia ystäviä, parhaimpia, lähes siskoja, lähes kumppaneita, joita rakastaa, mutta joiden kanssa tulee herkemmin jotain väärinkäsitystä ja kränää, joiden kanssa on usein varovaisempi sanomisissaan, vaikka näkeekin usein. Joiden kanssa voi tulla hassuja känni-itkuriitoja, niinkuin poikaystävien kanssa. He ovat niin tärkeitä, että pelko heidän menetyksestään muuttuu herkemmin riidaksi. Tosin sellaiset tapaukset toki vähenevät vuosien mittaan. Ehkä toinen elää jotain symbioosivaihetta ystävyydessä ja toinen ei niinkään ja siitä sitten tulee näitä kännipurkauksia.

En ole juuri koskaan osannut olla mustasukkainen ystävistäni. Se ei kuulu ystävyyteen. Muutama ystävä on osoittanut mustasukkaisuutta ja omistushalua minua kohtaan. Yksi tapaus tapahtui ala-asteella, jolloin sellaiset jutut olivat muutenkin yleisempiä. Mutta eräs tapaus sattui päälle parikymppisenä ja siinähän katkesi tiivis ystävyyssuhde. En vain jaksanut katsella ja ymmärtää sellaista yhtään. Hassua kun miettii, miten eritavalla suhtautuu mustasukkaisuuteen, kun kyseessä on seurustelusuhde. Miksi? Toisaalta ystävyyssuhteet ovat joltain osin kovin samanlaisia. Sitä sietää lapsellista kräninää aikansa, mutta jossain vaan menee raja. Itsekkyys, kiittämättömyys ja piittaamattomuus ovat ykkössijalla ystävyyden loppumisessa. Olen onnekas siinä, että kukaan varsinainen ystäväni ei ole koskaan kääntänyt takkiaan minua vastaan tai tehnyt jotain todella ikävää minulle. Kiltteyttäni taas on käytetty selkeästi hyväksi ja oltu kaiken päälle kiittämättömiä. Jopa tässä tapauksessa yritin alkaa hieromaan sovintoa, kun siis ensin olin suoraan sanonut mielipiteeni tällaisesta käytöksestä, mutta laihoin tuloksin. Sama hyväksikäyttö ja kiittämättömyys jatkui, joten, vuosien jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että olkoon. En jaksa olla ainoa joka yrittää. Tässä tapauksessa en jaksa yrittää ymmärtää. Kaikissa ihmissuhteissa pätee se, että jotain pitää myös saada. Ei riitä, että vain antaa.

Nykyisessä suhteessanikin minulle tulee välillä tunne, että minunko tässä pitää vain yrittää muuttua? Hillitä tunteitani, ottaa rennommin, olla mököttämättä. Toinen kuittaa virheensä sanomalla, että hei, tämmöinen minä olen. Miksi minä en tee niin? Miksi minä yritän muuttua paremmaksi? No, ehkä toinenkin yrittää, mutta en vain tiedä sitä. Ei me olla siitä puhuttu. Toisaalta miksi en yrittäisi muuttua paremmaksi, kuitenkin? Toisaalta taas, en tiedä miksi minulla on joku jeesusmainen tarve olla niin helvetin hyvä ja kiltti. Mutta jälleen toisaalta, miksi en yrittäisi olla? Mikä siinä on väärin? Miksi kiltteyttä paheksutaan? Ja toisaalta, miten paljon sitä loppujen lopuksi paheksutaan? Otapa tästä nyt sitten selvää.

Sekavia, viininhuuruisia perjantaiyön mietteitä. Mutta mitä olisi elämä ilman mietteitä? Ja viiniä!