Poukkoilua poukkoilua. Työ pitää sopivan kiireisenä ja hetken aikaa töistä lähdettyänikin tunnen oloni perusmukavaksi. Sitten huomaan vilkuilevani kännykkääni, turhaan. Innostun, kun kännykkä piippaa ja petyn, kun viesti onkin "vaan" äidiltä. Keneltä edes odottaisin viestiä? Hyvä kysymys. Olin vain niin kerinnyt taas tottua kännykän piippailuun ja söpöihin viesteihin. Nyt niitä ei enää tule ja sen kanssa oppii elämään, kun siihen tottuu. Ei suhteen lopetus ole jättäjällekään helppoa, ellei ole jo uusi ja oikeamman tuntuinen kiikarissa. Minulla ei ole ketään. On vain eräs jota ajattelen, mutta jota en saa. Semmoistahan tämä elämä on. Tällä hetkellä se tuntuu kurjalta, mutta ajan myötä totun siihen, en enää haikaile niin paljoa, pystyn jo näkemään ja ajattelemaan muitakin miehiä. Miten paljon elämässäni onkaan miehiä, joiden kanssa ei ikinä tullut tilaisuutta, kun tavattiin väärällä hetkellä? Tapaan aina kaikki elämäni miehet väärällä hetkellä. No, liioittelen, tiedän. Mutta ne on niitä, jotka jäävät kaihertamaan eniten. Ei ne, joiden kanssa oli muutaman vuoden, kunnes ei enää jaksanut, vaikka niidenkin kuvitteli alussa olevan niitä oikeita elämänsä miehiä.

Hei, keksikää miten pääsen ajattelemasta miehiä ja rakkautta! Antakaa parempaa ajateltavaa. Onhan noita, mutta kertokaa keinot miten niitä jaksaa ajatella ilman, että päätyy taas miettimään "sitä yhtäkin" ja "mitä se sillä tarkoitti" ja "miksi näin kävi?" yms. No, kaikki tapahtumat ovat ehkä vielä liian tuoreita. Ajan kanssa ne haalistuvat ja kykenen taas ajattelemaan kunnolla jotain muuta ja olemaan huokailematta. Tahdon niin olla huokailematta. Tahdon saada niin paljon aikaan. Onneksi minulla on suunnitelmia lähitulevaisuutta koskien ja onneksi joudun piankin paneutumaan niiden toteuttamiseen. Siinähän se aika menee rattoisasti ja sen lisäksi on opiskelut, joihin joudun uppoutumaan pian kurkkuani myöten.

Aah elämä. Tänään olen huomioinut kaikenlaisia pieniä asioita. Kaupassa kassajonossa taakseni tuli tyttö, mielestäni kovin kaunis, joka vaikutti hiukan hermostuneelta ja kiireiseltä. Huomasin hänen vilkuilevan muita kassajonoja, mutta ne olivat vähintäänkin yhtä pitkiä. Mielessä kävi sanoa, että jos hänellä on kovinkin kiire, niin hän voi mennä ohitseni, mutta sitten muistin joidenkin ihmisten sanoneen, että olen joskus liiankin kohtelias ja minulla itsellänikin oli hiukan kiire, joten annoin olla. Sitten kävellessäni kaupasta ulos tyttö juoksi ohitseni bussipysäkille suoraan bussiin, joka odotti jo siinä. Olin iloinen, että hän ehti siihen. Katselin myös hänen ohi juostessaan, että onhan hänellä ostokset varmasti mukana, ettei hänen vain kiireen takia tarvinnut jättää niitä ostamasta. Jos en olisi nähnyt muovipussia hänen kädessä roikottamansa neuleen alla, olisin potenut huonoa omatuntoa siitä, etten tarjonnut hänelle mahdollisuutta mennä ohitseni. Sitten tuntui hassulta, että tarkkailen ihmisiä näin. Mietin, onko joku kenties tarkkaillut minuakin vastaavasti? Jännittävä ajatus.