Valitus, urputus, jupistus... Mutta entäpä jos elämä voittaa sittenkin?

Unettomuus jatkuu suht koht entisellään. Viimeyönä tai siinä aamusella tosin nukuin lähemmäs neljä tuntia yhtä soittoa, mikä on jo kerrassaan huimaa edistystä.

Olen päättänyt, että kyllä tämä tästä. Kyllä asiat järjestyvät, kun ne pistetään järjestymään. Nytkään mikään niin kovin huonosti ole. Suurin ongelma on tämä unettomuus. Ja kun ei nuku, pian kaikki alkaa tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta. Kaiken muun ylimitoitetun hajamielisyyden, toivottomuuden ja toikkaroinnin lisäksi alkaa vielä vainoharhaiseksi. On vakuuttunut, että ystävät hylkää, ne ei enää jaksa, kukaan ei jaksa. Olen tehnyt kuitenkin vahingossa jotain. Mietin jo aamulla, että olen unohtanut jonkun syntymäpäivät, mutta vaikka miten mietin, en tunne juuri ketään jolla olisi lokakuussa syntymäpäivä.

Eilinen oli jälleen aika vuoristoratapäivä. Puhuin äidin kanssa puhelimessa ja purskahdin hallitsemattomasti itkuun keskellä katua. Sitten illalla tapasin muutamaa ystävää kahvittelun merkeissä. Ei olisi yhtään jaksanut olla sosiaalinen, mutta luvattu mikä luvattu. Ei oltu nähty aikoihin ja vaivalla saatu tuokin päivä sovittua. Olikin yllättävän mukavaa. En kertonut juuri paljoa mitään omista murheistani vaan keskityin kuuntelemaan heidän juttujaan ja ongelmiaan. Se ei ollut mikään ongelma koska niitähän riitti. Oli ihan hyvä taas huomata, että ei ole ainoa maailmassa, jolla on asiat ajoittain hieman huonommin.

Olen viettänyt paljon aikaa vain musiikkia kuunnellen ja kynttilöitä poltellen. Tajusin lopulta monen yön väännön jälkeen, että ei ole mikään pakko mennä sänkyyn viimeistään puolilta öin jos ei uni vain tule. Voin poltella kynttilöitä ja kuunnella musiikkia vielä neljältä aamulla jos ei kerta nukuta. Pengoin levyarkistoistani CMX:n Cloaca Maximan, jota kuuntelin paljon lukiossa ollessani masennuspäällä.
  
Olisin pistänyt tähän Joet, mutta eipä sitä tuolta löytynyt. Tästäkin tosin tykkään kovin, niinkuin aika monista muistakin kappaleista tuolla levyllä. Tätäkin on mukava kuunnella yön pimeinä tunteina:

Nyppii ihmiset, joiden kanssa sovitaan, että nähdään jossain silloin ja silloin ja sitten niitä saa odotella lähes tunnin ilman, että ne edes osaavat ilmoittaa olevansa myöhässä. Parhaillaan ne vielä pitkän odotuttamisen jälkeen vain ilmoittavat, että oho, en huomannutkaan kellon olevan noin paljon, en nyt valitettavasti enää pääsekään. Pitäisi murahdella hieman herkemmin, eikä vain olla että ei siinä mitään, ymmärrän. Ja vatut ymmärrän! Hempuran itsekeskeisiä pellejä! No, tuollaiset asiat nyt joko opitaan tai ei opita jo kotona vaippaiässä tai lastentarhassa. Vanhempien esimerkki nääs. Isäkin totesi kerran valitellessani moisia ystäviä, että meidät on kasvatettu liian hyvin. No enpä tiedä, voiko liian hyvin kasvattaa, mutta kyllä vaan nyppii. Enemmän ärsyttää tosin se, että sitä on niin saamarin ymmärtäväinen, että tällaistakaan voi suunnilleen kirjoittaa ilman huonoa omatuntoa. Ja sen sijaan, että itse sitten osaisi relata tällaisten itsekeskeisten ystävien kanssa niin mitä vielä. Hieman liioitellen jos epäilen olevani noin 5 minuuttia myöhässä sovitusta tapaamisesta, koska nilkka murtui matkalla niin sitä soittelee, että mene nyt vaikka johonkin kahvilaan odottelemaan, ettei tule kylmä, kun minä tohelo mursin nilkkani, olen niin pahoillani, jaksatko varmasti odottaa, tulen niin pian kuin suinkin. Ja lopulta olen myöhässä ehkä minuutin.

Pitäisi oppia olemaan liikoja välittämättä siitä, että ihmiset voivat joskus ärsyyntyä minuun. Koska vaikka miten yritän olla hyvä ja kiltti ja kiva, niin todennäisesti kuitenkin onnistun ärsyttämään jotain, vaikka sillä kiltteydelläni. Ei minua niinkään se pelota, että joku täysin tuntematon ihminen ei pitäisi minusta kuin se, että joku ystävä tai perheenjäsen yhtäkkiä ärsyyntyisi minuun. Mutta niinkin käy. Olen minäkin ärsyyntynyt ystäviini, perheenjäsenistä nyt puhumattakaan, mutta ei se tarkoita, että he eivät olisi rakkaita. Jotenkin vaan, no... Pitäisi oppia.