Eilen illalla se sitten tapahtui. Ilta oli ollut ihan mukavan rento yksinään kotona, parin siiderin siivittämänä kuitenkin. Menin puolen yön aikaan sänkyyn. Yhtäkkiä iski halu kuunnella tämä:


Itkuhan siitä tuli. Yksinäisyys. Yksin. Kaikesta huolimatta olen yksin, eikä kukaan rakasta, kukaan mies. Nyt tahtoisin taas, että maailmassa olisi yksi mies, jota rakastaisin ja joka rakastaisi minua, eikä kenenkään muun tarvitsisi olla kiinnostunut ja viehättynyt minusta enää ikinä jos vain olisi se yksi joka rakastaisi. Osaisin arvostaa sitä nyt, toisin kuin ennen. Vai osaisinko sittenkään? Tuntisinko olevani kuin häkissä? Lähtisinkö? Mitä minä edes tahdon?

Ainakin meren rantaan. Taivaskin on sininen. Kyllä tämä tästä.