Mietin rakkautta. Olen käsittänyt, että rakastaminen on eri asia kuin omistushalu ja intohimo. Olen käsittänyt tämän kyllä jo pitkään. Mistä omistushalu sitten syntyy? Miksi suhteessa tarvitsee aina niin paljon vakuutteluja, että tietäisi olevansa se kaikista tärkein toiselle? Miksi olen joskus mustasukkainen? Joskus riittää kun toinen vilkaiseekin jotain toista; "jaahas, nyt se sitten haluaa ton, tää oli nyt tässä...joo joo, kyllä minä tiedän...ei tästä mitään tule. Se rakastuu kuitenkin tohon tai johonkin toiseen, niinhän se menee..." ajattelen. Voi minua raukkaa!!! Joo! Entä itse sitten? Pettänyt? Olen. Idiootti, paska! En nykyistäni, vaan entistä. Ja se antoi anteeksi! Se halusi olla kanssani siitä huolimatta, omien sanojensa mukaan lopun elämää. Sen kanssa minulla oli siihen asti vakavin suhde, ei helppo, mutta vakava ja mitä minä tein? Petin. Sekoilin. En tiennyt mitä halusin. No olinhan nuori, mutta silti, kusipää mikä kusipää.

Yksin olen ollut todella onnellinen. Eipähän nämä typerät, lapselliset ja naurettavat mustasukkaisuuskohtaukset vaivaa, joilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Silti yksin kaipasin myös rakkautta. Kukapa ei.

Pystyn melko hyvin nielemään mustasukkaisuuteni. Annan toisen olla ja mennä, elää omaa elämäänsä. En voi muuta kuin luottaa. Pakkohan se on. Muuten tästä ei tulisi tätäkään vähää. En halua pilata suhdetta mustasukkaisuudellani. Lisäksi tarvitsen itsekin niin paljon omaa elämää. Elämässäni pyörii vanhoja ihastuksiani ja myös miespuolisia ystäviä, joita rakastan, mutta joiden kanssa en halua suhdetta. Miksi tunnen mustasukkaisuutta toisen naispuolisista kavereista? Ärsyynnyn kun toinen ei osoita mustasukkaisuutta. Miksi olen näin lapsellinen? Miksi en voi olla niinkuin toinen? Miksi itsetuntoni on ajoittain hyvin heikko? Miksi en osaa puhua näistä asioista toisen kanssa normaalisti? Haudon asioita, mökötän, puran pahaa oloani tiuskimiseen. Sitten joskus runsaammin alkomaholia juoneena kaikki ryöpsähtävät itkunsekaisena soperruksena ulos ja toinen on varmaan, että ei jumalauta millasen akan oon mennyt ottamaan... No ajattelen minäkin joskus niin miehestä, mutta..

Äh, miksi ajatukseni karkasivat näihin suhdejuttuihin taas. En jaksanut ajatella niitä. Se ei edes hyödytä mitään. Alan vaan padota sisääni negatiivisia tunteita, mieleeni pälkähtelevät ikävät, joskin merkityksettömät muistot ja sitten syydän kaikki toisen niskaan varoittamatta kun nähdään, niin kauan, että toinen ei halua nähdä minua enää ikinä. Hemmetin hupakko.