Minun on pakko vielä palata käsittelemään eilistä tragediaa, vaikka on kiire ja pitäisi tehdä ihan muuta. Tai enhän tätä ole juurikaan vielä edes käsitellyt. Haluan käsitellä asiaa täällä blogissa siksi, että minua on aina auttanut asioista kirjoittaminen ja puhuminen. En kykene jatkamaan kirjoittamista omista, tällä hetkellä kovin turhanpäiväisiltä tuntuvista asioista, jos en ensin kirjoita tätä asiaa alta pois.

Jokainen käsittelee surua ja järkytystä eri tavoin. Sen ymmärrän. Toisia tämä tapahtuma koskettaa enemmän, toisia vähemmän. Toisista on helpompaa jatkaa kirjoittamista muista asioista. Sen ymmärrän myös hyvin. Minä en voi, vaikka haluaisin. Haluaisin unohtaa koko tapahtuman ja jatkaa ihmissuhteistani yms. kirjoittelua, mutta en voi, en pysty ennen kuin olen käsitellyt kirjoittamalla tämän asian alta pois. Järkytys ei tietenkään kirjoittamalla mihinkään katoa, mutta toivottavasti helpottaa hieman.

Minua tämä asia järkytti paljon. Itkin kun luin tapahtumista. Olen sitä mieltä, että mitä lähempänä tragediat tapahtuvat, sen enemmän ne koskettavat ja se on luonnollista. Maailmassa on paljon epäkohtia ja kärsimystä, se on totta. Tämä tapahtui kuitenkin lähellä, maassa ja jopa maailman kolkassa missä tällaiset tapaukset ovat erittäin harvinaisia. Tämä ei ollut ikävä sattuma, vaan yhden ihmisen harkittu teko. Suurin osa kuolleista oli nuoria. Nämä kaikki seikat tekevät asiasta suuren. En ikinä voi ymmärtää mitä tapahtuu ihmisen päässä, joka kuvittelee tällaisen olevan jonkinlainen ratkaisu ongelmiin. Varmasti monia joskus turhauttaa tämä yhteiskunta, mutta miksi se turhautuneisuus pitää purkaa tuolla tavoin?

En ymmärrä ihmisiä, joita tämä ei kosketa millään tavalla. Etenkään en ymmärrä ihmisiä, jotka suhtautuvat ylimielisesti toisten järkytykseen ja suruun. Mitä hittoa se ketään auttaa, että aletaan tällaisella hetkellä vetämään esiin maailman muita epäkohtia? Ihan yleisesti vaan aina kun joku tragedia koskettaa ihmisiä ja siitä puhutaan ja kirjoitetaan, aina tulee joku joka jaksaa alkaa kritisoimaan toisten järkytystä ja valittelemaan tekopyhyydestä. En jaksa, en jaksa, en jaksa.

En voi kuin kuvitella miltä omaisista, läheisistä ja kaikista jotka olivat paikalla tuntuu. Toivon, että he saavat kaiken avun ja tuen mitä tarvitsevat.

Tämä olkoon uhrien muistolle ja samalla kaikille, jotka kuolevat turhaan ennen aikojaan.