Kirjoituttaa.

Tässä ollaankin taas suurten oivallusten äärillä..

Ehkä se on vain niin, että elämä toistaa itseään, enkä minä. Teen niin tai näin, oivallan, innostun, kuitenkin palaan lopulta samojen asioiden pariin ihmettelemään. Ehkä sille ei vain mitään voi. Jos sen kuulukin mennä niin. Jos pähkäilyjeni, yritysteni ja erehdysteni jälkeen lopulta kokisinkin jonkun suuren valaistuksen niin mitä sitten? Sittenkö se olisi siinä? Sittenkö voisin elää elämääni miettimättä enää, jotenkin helposti ja tyytyväisesti? Ehkä sitä pitääkin palata aina vähän väliä pohtimaan niitä perusasioita, elämäänsä, suuntaansa, tarkoitustaan, muiden sijaa siinä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ehkä se on vain näin. Jos se on näin, olen jälleen oivaltanut jotain. Ehkä en olekaan virheellinen tai poikkeuksellisen tyhmä toistaessani itseäni vuodesta toiseen. Välillä on kepeää ja ihanaa ja taas välillä ihmetellään, tiedostetaan, kysellään, kyllästytään ja synkistellään. En usko, että tämä kaava koskaan muuttuu. Ihan varmasti kaikki valaistuneet suuret gurutkin välillä kelailevat, edes vähän, että mitä hittoa tässä oikein ollaan tekemässä tai että onpa merkityksetöntä tämäkin touhu.

Ehkä vain hiukan väsyneenä pystyy todella ajattelemaan jotain, siis tällaisia. Väsymys ja surumielisyys kulkevat käsi kädessä. Pirteänä ja onnellisenakin voi olla hiukan haikea, mutta se on erilaista, semmoista hetken kauneuden ja merkityksellisyyden tiedostamisen luomaa haikeutta.

Onnekseni tai epäonnekseni elämä pitää kiireisenä ja on jälleen riennettävä.

Näihin mietteisiin.