Tadaa! It`s me again! Ehdinkö jo sanoa, että olen levoton?

Sytytin juuri ne kynttilät, kun aurinko suvaitsi mennä talon taakse piiloon. Tänään meinasin revetä ja ostaa 55 euron kynttelikön. Sitten jotenkin järkeilin, että öö, paljon rahaa yhdestä kyntteliköstä ja törsäilin lopulta suunnilleen saman verran kaikenlaiseen pikkukrääsään. Mutta kyllähän noita kynttelikköjä täytyy osata ostaa harkiten, vertaillen ja tutkaillen ajan kanssa. Asunnot, autot ja lemmikit on sitten tarkoitettu ostamaan ihan ensifiiliksen mukaan. Olen järkevä aikuinen. :)

Mietin tässä tätä tämän kesäistä huimaa kehityskaartani. Jos nyt jotain hyvää pitää löytää, niin olen nyt, sinkkuna paljon onnellisempi kuin kesän alussa suhteellisena. Sehän on tietysti se tärkein. Olen myöskin oppinut jotain erityisesti viimesuhteesta, koska se oli aika erilainen kuin aikaisemmat suhteeni. Eniten kaipaisin miestä, joka olisi luonteeltaan viimeisimmän ja aikaisempien suhteitteni välimaastosta, mutta jos pitäisi valita jompikumpi, niin sitten taitaisin kuitenkin kallistua niihin aikaisempiin. Ei se suhde nyt pelkästään järkikäyttäytymisellä etene tai syvene. On saatava joskus olla idiootti ja heikko, kiukutella lapsellisesti, katua, pyytää anteeksi ja saada anteeksi. On saatava olla epätäydellinen törppö välillä. On saatava myös tukea ilman, että tuntisi olevansa erityisen heikko, kun sitä tarvitsee. Jos minä saan tukea, kun sitä tarvitsen, niin silloin myös jaksan sitä antaa, kun toinen sitä tarvitsee. Jos toinen ei osaa antaa tukeaan koskaan, on turha odottaa, että minä olisin aina valmiina ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Ei kukaan voi puolustella tekemisiään sillä, että on vaan sellainen, jos ei ole valmis hyväksymään toista sellaisena kuin hän on. It`s not an excuse.

Ja edelleen, kyllä, kaipaan lopulta sitä "oikeaa" pitkäaikaista suhdetta. Mutta jotain kertoo sekin, että viihdyn niin vallan mainiosti sinkkuna. Olen aina ollut onnellisimmillani sinkkuna. Joten jos ei piru vie löydy ketään, kenen kanssa pystyisi mitään elämää alkaa pidemmän päälle jakamaan, niin ei elämäni siihen kaadu. Maailmassa on niin paljon muutakin. Ja tykkään rakastaa vapaasti, siis ihan platonisesti aivan erityisesti. En ole vielä aivan varma, onko toiveeni perusperheestä tämän yheteiskunnan luomia ja asettamia toiveita, joihin olen tavallaan kasvanut, vai haluaisinko sitä siitä huolimatta? Nykyään kuitenkin ajattelen, että tällä yhteiskunnalla on enemmän osuutta pyrkimyksiini kuin haluaisin myöntääkään. Niin se vain on. Tuskin toivoisin aivan samoja asioita jos olisin varttunut vaikka jossain metsässä susien kasvattamana. Enhän silloin tietäisi muusta kuin susien maailmasta, (ai ihanko totta? Jos vaikka metsämyyrien kuitenkin tai what ever, kuten lempilausahdukseni nykyään kuulunee). Ja nyt en todellakaan tiedä muusta kuin ihmisten maailmasta ja siitäkin vain pienestä osasesta, ainakin omasta, jos siitäkään edes osasta.