Sinne meni sitten sekin viikonloppu taas. Oikein mukavaa oli; hyvää seuraa, ruokaa, kohtuudella viiniä, leffoja, ulkoilua huurteisessa luonnossa auringon paisteassa. Ihan parasta siis. Kirjoitinko? No en. Kukas sitä nyt viikonloppuna? Eilen kyllä piti lauantainkin edestä, mutta järkeilin sitten asiat niin, että parempi katsoa lainaamani Ylpeyden ja Ennakkoluulon BBC-sarjafilmatisointi yhteen putkeen (n. 6h). Ai se järkeily? No se meni jotenkin niin, että onpahan sitten alta pois, ettei myöhemmin tule kiusauksia kun on kriittisemmät hetket ja parempi kerätä vielä voimia arkea varten, ettei koko viikko mene toipuessa viikonlopun urakoinneista.

Tänään olen sitten saanutkin jotain hiukan tehtyä, mutta edistys on ollut taas tuota perjantaisen luokkaa.

Jotenkin hassu olo. En stressaa enää. Huomaan, että minulla käy usein suurissa stressailuasioissa niin, että alussa vaan stressaan, enkä saa paljoa aikaiseksi, sitten teen vähän jotain ja lopulta, kun alkaisi olla kiire niin en enää jaksa, enkä välitä. Iskee joku kumma huolettomuus. Joku, että kyllä se siitä nyt jotenkin taas menee. Ei ehkä niin hyvin, mutta ihan tarpeeksi hyvin. Osaisipa jotenkin jaksoittaa voimavaransa ihan alusta loppuun, eikä tuhlata alussa voimiaan turhaan stressailuun niin, ettei sitten lopussa enää jaksa välittää.

Kuulin viikonloppuna, että eräs ystäväni on sairastunut melko vakavaan masennukseen. Olo on ollut siitä tietysti kurjana. Sanoin, että ystäväni voi puhua minulle ihan aina kun vaan tulee tunne, että tarvitsisi jollekin puhua. Täytyy muutenkin yrittää kehitellä kaikenlaista mukavaa hänen kanssaan. Ehkä sekin aiheuttaa tämän, että ei jaksaisi enää niin kamalasti stressata kaikesta, mitkä nyt lopulta, suuremmissa mittakaavoissa ovat melko vähäpätöisiä asioita. Kyllä ihmisten terveyden pitäisi olla tärkeämpää, kuin jotkut opiskelut. Ja onkin, mutta usein ei vain tunnu siltä tässä yhteiskunnassa. Ei kun ihan paras nuoruus ja opiskeluaikahan on sitä, että opiskellaan veden ja näkkileivän voimin ilman sosiaalista elämää ja sairastutaan siitä lystistä. Sitäkään ei tajuta, että ei kaikki automaattisesti mene lukiosta suoraan yliopistoon ja kykene siinä päätoimisesti opiskelemaan seuraavat viisi vuotta. Ei opiskelusysteemejä voi suunnitella vain sen mukaan miten ne ideaalitapauksessa menisivät. Niin ne kuitenkin suht harvoin menee. Ihmisillä on eri elämäntilanteita, elämässä tapahtuu muutakin kuin opiskelua. Tätä ei kuitenkaan haluta ottaa huomioon. Opintotuki ei nyt tunnetusti riitä mihinkään jos asuu yksin, omistaa puhelimen, netin ja ehkä jonkun lemmikinkin. Laina? No eipä sekään pitkälle riitä, eikä se ole mikään mukava vaihtoehto. Myönnän kyllä, että minä olen kasvanut aika holtittomaksi rahankäyttäjäksi, en ole osannut suunnitella taloudellisesti. En ole opintojen alussa osannut myöskään suunnitella opintojanikaan kovin pitkälle ja suunnitelmallisesti. Eipä ole kukaan opettanut, enkä minä ole koskaan oikein jaksanut kiinnostua ja innostua sellaisesta. Myönnän, että olisi ehkä edes vähän pitänyt. Tai sitten en. En tiedä kumpi on parempi: elää opiskeluvuotensa kutakuinkin jotain opiskellen, suht huoletonna, välillä töitä enemmänkin tehden ja viettäen aivan loistavaa, parasta aikaa ystävien kanssa ja saaden uusia ystäviä, nauttien jopa elämästäkin vai elää pihisti ja opinnot tarkkaan suunnitellen, tavallaan elää vain opinnoilleen, sitten nyt olla jo kenties rutinoituneessa työelämässä.? Tulipa huonosti muotoiltua nämäkin asiat. En vaan osaa sanoa asioita niinkuin ajattelen. No, mutta, en kadu kuitenkaan mitään. Ehkä olen ollut huoleton taivaanrannan maalari ja humanistihörhö, mutta entä sitten? Ehkä aion vastaisuudessa jatkaa aivan samalla linjalla.

No joo, mutta sitä vaan tässä yritin sanoa, että aion mieluummin pysyä psyykkisesti terveenä, kuin seota opiskelujen tähden. Toki siis tiedostan, että ei se sekoaminen sitten ole paljoa omista aikomuksistaan kiinni, mutta parempi kuitenkin tiedostaa ja ennakoida, eikä havahtua liian myöhään. Siispä kynttilöitä sytyttelemään ja tekemään jotain mukavaa ja rentouttavaa. :)