Mikä siinäkin sitten on, että kun saisi nukkua niin iskee pakottava tarve herätä kuudelta? No ei muuta kuin kahvia kitaan vain. Kai se päivä lähtee käyntiin näinkin. Ehkä tämä on hyvä alku tehokkaalle päivälle. :)

Tuossapa Voimissain pisti ajatukseni hyvään käyntiin tuolla kommenttilootassa ja kun kävin kurkkailemassa hänen kuulumisiaan. Minä taidan tosiaan ollakin optimistinen pessimisti. Elämän ja tulevan ajattelu tuntuu sen tähden enimmäkseen hyvältä, koska olen yleensä suhtautunut siihen positiivisen uteliaasti. Yritän olla takertumatta liikaa vaikeisiin hetkiin ja keskittää ajatukseni niiden yli, parempiin aikoihin. Jos elämä on tuntunut liian tasaiselta tarpomiselta ja lähivuodet vaikuttavat samalta tarpomiselta olen melko pian pienen masennusrypemisen jälkeen ajatellut, että jos kaipaan muutosta on tehtävä jotain ja kukaan muu ei sitä tee, kuin minä itse. Useimmiten pienemmät muutokset ovat auttaneet; uusi harrastus, kirja, päiväkirja, tukka yms. Nyt kun kutakuinkin olen viettänyt 'vapaan ja huolettoman' opiskelijan elämää kymmenisen vuotta tuntuu, että on aika suurempiin muutoksiin. Olen tässä hiljalleen puurtanut suurempien muutoksien hyväksi pitkin syksyä. Ajatuksissani olen valmistautut niihin jo pitempään, muutamia vuosia. Mutta ehkä sitä vasta sitten alkaa tekemään jotain, kun on todella valmis muutoksiin, eikä yhtään aikaisemmin. Tällä hetkellä olen melko ylpeä itsestäni. Se tuntuu hyvältä. En muista milloin viimeksi olen ollut itseeni näin tyytyväinen. Tietysti joku piiloperfektionisti minussa varoittelee jatkuvasti, että ei pidä nyt tuudittautua liikaan itsetyytyväisyyteen vaan pitää keskittyä toimimaan niin, että voisi olla jatkossakin yhtä tyytyväinen itseensä.

Aikaisemmin kaipailemani muutokset ovat tulleet lähinnä uusien ihmissuhteiden muodossa. Niitä onkin enimmäkseen ilmaantunut sopivasti silloin, kun olen kipeimmin kaivannut muutosta. Sikäli se on ollut onni. Toisaalta on siinä ollut ne huonotkin puolensa. Ei ole hyvä paikkailla tyytymättömyyttään toisten ihmisten avulla. Se ei kuitenkaan ole mikään perimmäinen ja pysyvä ratkaisu. Hetkellisen onnentunteen jälkeen tyytymättömyys jatkuu ja silloin alkaa helposti syyttämään kaikesta sitä ihmissuhdetta. Myöskin on tullut heittäydyttyä tunteen palolla suhteisiin, mistä on alusta alkaen tiennyt jossain syvällä, että tästä ei tule mitään, mutta on silti halunnut uskoa ja toivoa. Tavallaan sitä on heittänyt ankkurinsa merellä tuuliajolla seilailevaan tukkiin rannan sijasta. Toisaalta, ehkä myös alitajuisesti on vältellyt ja pelännyt sitä rantaa. Tuuliajolla seilailu on ollut sitä tuttua juttua ja on tuntunut näennäisen helpolta seilailla jonkun samanlaisen tukin kanssa hetken, vaikka tietää, että tuskin meistä tulee toistemme rantoja. Hih, onpa hassua kirjoitella näin aamutuimaan kerrassaan loistokkain kielikuvin kuin heinäsirkka pusikossa. :)

Nyt ajatus katkesi ja tämä aamun virkkuiluhetki taitaa alkaa väistymään. Kuitenkin, alan ehkä olla valmis ankkuroitumaan rantaan. Tietenkään se ei tarkoita sitä, että siinä samalla rannalla täytyisi lopun elämää lojua. ;)