Kun en tiedä

18. helmikuuta

2008-02-18T20:00:00+02:00

Uuden alku on vanhan loppu.

Kiitos Anis kommentista! Tassa olenkin miettinyt etta alkaakohan tama blogi tulla nyt lyhyen elinkaarensa paahan? Alun alkaen tata tarvitsi lahinna epamaaraisiin tuntemuksiin vanhassa suhteessa, kriiseilyn purkuun, epamaaraisen kaukosuhdekaipailun jauhamiseen ja ylipaansa piristamaan opiskelujen ja toiden tayttamaa tylsahkoa arkea. Nyt arki on kaikkea muuta kuin tylsaa ja kaikki elaman osa-alueet ovat kerrankin niin mallillaan kuin olla ja voi, etta osaisi tai edes haluaisi syventya mihinkaan kovin henkeviin ja vaikeisiin elaman probleemoihin. En oikein nae mitaan tarvetta kayda taalla vahan valia hehkuttamassa tuoretta suhdetta ja en oikein osaa kirjoittaa jos ei ole mitaan ongelmia mihin etsisin ratkaisua ja olen nyt vain aivan liian onnellinen ollakseni kovinkaan filosofinen.

Elamani on todella muuttunut viimeisen parin kolmen kuukauden aikana lahes taysin. Olen tietysti edelleen sama vanha mina ja minulla on samat vanhat rakkaat ihmiset Suomessa, mutta muuten. Muuten kaikki on toisin. Tietysti valmistelin tata muutosta hissukseen pitkin syksya ja alkutalvea ja valmentauduin henkisesti parhaan kykyni mukaan, mutta eihan sita tuolloin voinut kuitenkaan tietaa miten asiat menevat. Kuvittelin tuolloin tuntevani enemman UM:aa kohtaan ja jotain silla saralla. UM:n kanssa oli toki mukavaa olla, mutta se tietynlainen kipina puuttui. Ei se vaan toimi jos heti suhteen alussa tai jo ennen varsinaista alkua ollaan yhdessa kuin joku ikivanha elakelaispariskunta, eika paljoa puhuta oikein mistaan tarkeasta ja ainoat hellyyden osoitukset tapahtuvat illalla pimeassa peiton alla. Ei ei ei. Ei minulle kiitos. Tuoreen rakkauden kanssa kaikki on toisin. Kaikki on juuri sellaista kun olen kuvitellut etta talta rakkauden pitaisi tuntua tai rakastumisen. Hellyyden osoituksille ei nay loppua, han saa minut tuntemaan itseni maailman ihanimmaksi ja kauneimmaksi naiseksi maan paalla, vaikka en olisi suihkua nahnyt moneen paivaan ja nena punottaisi flunssasta. Kaikesta voidaan puhua niin etta ei ole jaanyt mitaan epaselvyyksia mistaan asiasta joka jaisi kaihertamaan ja vaivaamaan mielta. Yritan vakipakolla jarjestaa enemman omaa aikaa itselleni, koska mielestani ei ole hyvaksi olla nain tiiviisti yhdessa ja ajattelen, etta tarvitsen omaa aikaa, mutta kun nautin siita niin spesiaalista omasta ajastani niin kaipaan vaan hanen luokseen ja han ilmiselvasti kaipaa myos minua. Ja tama oma aika on suunnilleen yksi yo erillaan kerran tai pari viikossa, ja tietysti tyoajat, mutta kuitenkin ollaan todella paljon yhdessa. Olen vain niin tottunut elamaan yksin, etta olen ihmeissani kun en ole juurikaan ahdistunut tasta tiiviista yhdessaolosta. Tiedan toki, etta arki koittaa suhteessa kuin suhteessa ennemmin tai myohemmin, mutta yleensa minulla tuppaa jo ensimmaisen viikon aikana ilmaantumaan jotain pienia epailyksia tai toisesta ilmenee jotain huonoja puolia ja mietin etta tasta voi tulla ongelma myohemmin ja niinhan siita yleensa myos tulee, mutta tassa suhteessa ei ole ilmennyt viela mitaan sellaista minka kokisin voivan muodostua ongelmaksi myohemmin. Tietysti eihan tassa viela olla oltu yhdessa kuin pieni hetki vasta, mutta itseni ja edelliset suhteeni tietaen jotain olisi varmasti jo ilmaantunut, joka paljastaisi todelliset tunteeni. Minulla kun on ollut vaikeuksia tunnistaa tunteitani. En ole osannut sanoa olenko rakastunut, ihastunut, vahan viehattynyt jostain, viehattynyt siita, etta joku osoittaa kiinnostustaan minuun vai mista on ollut kyse, mutta nyt tiedan etta olen rakastunut.

Mita asumisongelmiini tulee, han sanoi teettavansa minulle avaimen hanen asuntoonsa. Nyt jo periaatteessa asun hanen luonaan, joten ei ole tarvinnut karsia ankeasta asunnosta. Hanen asuntonsa siis on monin kerroin viihtyisampi kuin omani. En ole millaan muotoa itse ollut tuppaamassa sinne vaan mennyt sinne vain jos han on pyytanyt, mutta han onkin pyytanyt sinne joka paiva ja tietysti myos yoksi. Lisaksi han on alkanut jo katselemaan meille isompaa yhteista asuntoa. Hui! Tiedan, etta asiat menevat kovalla vauhdilla eteenpain, mutta kun tuntuu silta niin mika estaa? Olen myos kaynyt sen verran useita ja erilaisia suhteita lapi, etten hyppaisi vaan rakkauden sokaisemana vailla jarjen haivaa johonkin alyttomaan yritykseen. En ole enaa mikaan parikymppinen, jonka pitaisi hissukseen katsella markkinoita ja nauttia vapaasta sinkkuelamasta. Tunnen olevani perheen perustamisiassa ihan henkisestikin, ei vain numeroin, ja ensimmaista kertaa tuntuu silta, etta olen loytanyt sen miehen jonka kanssa perheen voisin perustaakin ja olen myos 100% valmis. Noin kymmenisen vuotta sitten koin loytaneeni myos sellaisen miehen, jonka kanssa voisin perustaa perheen, mutta silloin en ollut viela mitenkaan henkisesti valmis. Jotenkin on sellainen tunne, etta vuoden parin paasta voisin olla jo perheellinen aiti-ihminen. Siis mina, joka viela kesalla tunsi olevansa taysi teini? Jannaa ajatella, etta jos en olisi uskaltanut ottaa tata askelta kohti tuntematonta tutusta ja turvallisesta elamastani Suomessa elaisin nyt aivan samanlaista elamaa kuin aina ennenkin. Kokkisin yksinani kotona vuodattaen ankeaa elamaani, notkuisin viikonloppuisin baareissa kavereiden kanssa, joskus olisi tietysti hulvattoman hauskaa, mutta usein tuntisin itseni vain yksinaiseksi ja ulkopuoliseksi ja menettaisin kerta toisensa jalkeen toivoni loytaa kunnon miesta ja oikeaa rakkautta. Olen taysin tietoinen siita, etta voin pian tulla taalta hanta koipien valissa takaisin Suomeen nuolemaan haavojani, mutta sellaisia asioita ei vain voi varmaksi ennustaa. Tapahtuu jos tapahtuu. Yleensa joku intuitio on varoittanut jo varhaisessa vaiheessa, etta tama ei ole nyt sita mita olen etsinyt, ja etta vaikka ihastusta onkin ilmassa niin tama ei ole se jonka kanssa nakisin pitkan tulevaisuuden yhdessa. Mutta taman kanssa naen sen, todella naen sen. Siirappista, mutta tama vain tuntuu kohtalolta.

Elama hymyilee vihdoin rakkauden saralla ja muutoinkin. Varmaan alan taas kirjoittamaan kun ongelmia alkaa ilmaantua. En viela ole varma tulenko jatkamaan blogimaailmassa vaiko yksityisessa paivakirjassa, kuitenkin kun tarvetta ilmaantuu, tarvitsen ehdottamasti uuden paivakirjan, oli se sitten blogi tai kannellinen kirja. Minulle uuden alku merkitsee uutta paivakirjaa. Mutta jos tassa joskus alan uuteen blogiin kirjottamaan teen sen varmasti tiedettavaksi taalla ja muutoin ja samalla nimella tulen kirjoittelemaan.

Hei vaan ihanat blogiystavat ja Suuret Kiitokset kaikista kommenteista ja myotaelamisista niin iloissa kuin suruissa. Arvostan teita todella suuresti! <3 <--- Tuo on siis sydan teille, mutta tassa minun naytolla se nayttaa vain epamaaraiselta moykylta. Kaikkea hyvaa ja uskokaa ihmeisiin!!!

30. tammikuuta

2008-01-30T15:46:00+02:00

Heii! Muistattekos minua? Mielettoman suuret pahoittelut siita, etta en ole ehtinyt tanne edes pikaista mainintaa raapustamaan menemisistani. Tassa onkin ehtinyt sattua ja tapahtua, etta en tieda mista paasta aloittaa.

Ensinnakin, olen muuttanut ulkomaille, ainakin vuodeksi, ehka pitemmaksikin aikaa. Talla hetkella minulla ei ole omaa nettiyhteytta, mutta hankin sen kylla joskus. Toisaalta saan surffailla netissa ilmatteeksi toissa joka paiva, joten eipa silla kiiretta ole. Tosin, aakkoset olisi kivat, siis niilla pisteilla. Niin, olen siis toissa, vahan niinkuin opintoihin liittyen ja tyot ovat lahteneet rullaamaan alkusekoilujen jalkeen oikein kivasti. Tanne uuteen maahankin olen sopeutunut jo niin hyvin, etta on kuin kotomaassa olisi eika kielikaan kangertele enaa ihan niin pahasti. Mitas sitten, asunto ei ole aivan samaa tasoa, mihin Suomessa olen tottunut, mutta kylla siina asuu ja jossain valissa ajattelin katsella jotain mukavampaa paikkaa, kunhan aikaa ilmaantuu. Nyt se on ihan ok, kun ei tule siella paljoa oleiltua.

Sitten se mita kaikki varmaan eniten haluaa tietaa, eli miten kavi UM:n kanssa. No tavattiin, oli ihan mukavaa, mutta minusta ei tuntunutkaan niin ihanalta enaa kuin olisi pitanyt. Han olisi halunnut enemman, mutta jouduin tarjoamaan vain ystavyytta. Kylla han sen lopulta kai ihan hyvin otti. Etta nain kavi.

Mutta, kuulkaapas, omalta osaltani en ole tasta yhtaan pahoillani, koska tadaa, olen tavannut sen oikean! Olen varma siita. Tietysti tiedan, etta voi sattua mita vain, mutta juuri nyt asiat tuntuvat vain niin hyvilta ja oikeilta, etta muusta ei valia. Olen nyt siis seurustelevaa sorttia toisen ulkomaalaisen kanssa. Hmm, miksikohan hanta alkaisin nimittamaan, UM2 kuulostaa vahan pahalta. Niinkuin naita ulkomaalaisia olisi tassa nyt kierroksessa pilvin pimein. :) Ainiin, voinhan nimittaa hanta vaikka poikaystavaksi. ;) Asian laita on niin, etta minun on tarvinnut elaa kolmekymmenta vuotta, ennenkuin rakastun todella ensimmaista kertaa. No, ihan tatakin varten kannatti elaa tahan saakka, vaikka muutenkin elaminen on oikein oivaa enimmakseen, vaikka tama vuosisadan rakkaustarina kestaisi sitten vain lyhyen aikaa. Toivotaan kuitenkin, etta se kestaisi.

Tuntuu oudolta kirjoittaa tanne. Tuntuu tama blogielama jotenkin niin kaukaiselta. En ole lukenutkaan paljoa muiden blogeja yli kuukauteen, etta en tieda enaa mistaan mitaan. Ihan hirmupaljon kiitoksia tytot ihanista kunniamaininnoista!! :) En tieda miten pain olisi. Tuntuu, etten ole ansainnut yhtaan mitaan, kun en ole ehtinyt olla yhtaan mukana missaan. Tuntuu, etta elan nyt jotain taysin toista elamaa, kuin viela runsas kuukausi sitten, vaikka toki siis olen edelleen mina, enka ole unohtanut perhettani tai ystaviani.

Kaikki on niin outoa, hyvaa, kiehtovaa, ihanaa. Miten tallaista voi edes tapahtua? No nyt tiedan ainakin, etta kannatti ottaa riski. Olen niin onnellinen! Toivon kaikille samanlaista onnea mita itse nyt tunnen! Toivottavasti tama tunne kestaa, edes enimmakseen! Yritan taas alkaa kirjoittelemaan tanne enemman ja ujuttautumaan taas blogikavereiden elamanmenoon. Hilpeaa alkavaa helmikuuta!

21. joulukuuta

2007-12-21T19:58:00+02:00

Jipii! Touhun täyteinen päivä takana, mutta kaikki on sujunut ihan mukavasti. Siitä huolimatta, että heräsin aamulla puoli kuusi stressaamaan, enkä saanut enää unta. Siitä huolimatta, että kaupoissa oli kamala tungos. En kivahdellut kenellekään, kaikki meni yllättävän sujuvasti, loppujen lopuksi. Viimeiset kolmisen tuntia olen siivoillut ja paketoinut lahjoja. Samalla olen siemaillut glögiä ja kuunnellut radio Helsingin joululauluja kynttilän loisteessa. No ehkä tässä alkaa hieman joulutunnelma kohoamaan. Ihan kivaahan se. En malta odottaa jouluruokia, kalaa, lanttulaatikkoa, rosollia... njam. :) Joskus teininä tykkäsin suunnilleen vain joulutortuista, mutta nyt rakastan niitä oikeita ja terveellisiä jouluruokia. Varmaan sen takia saatan nykyään jopa laihtua jouluisin. Ei sinne vatsaan vaan mahdu enää mitään torttuja ja suklaita, noiden edellämainittujen lisäksi. Hjyvä, hjyvä.

Hmm, glögi on yllättävän hyvää myös kylmänä.

Ei tässä muuta tänään. Palailen joskus ensi vuonna, uusimpien uutisten kera. ;)

Oikein Mukavaa ja Rentouttavaa Joulun Aikaa, sekä Onnekasta Uutta Vuotta! <:)

20. joulukuuta

2007-12-20T20:20:00+02:00

Ihan überkuollut. Tai ei, ei se kai ihan pidä paikkaansa. Mutta pitäisi olla, tämmöisen urakan ja hössötyksen jäljiltä. Jouduin vielä palaamaan tuohon lopputyöhön ja hiomaan tylsiä muotoseikkoja. Huomenna olisi tarkoitus vielä herätä kukonlaulun aikaan tarkastamaan yksityiskohtia, että onko pisteet ja pilkut kohdillaan ja kaikki systemaattista ja järkeenkäypää. Ei elämä. Voisin jo puolestani heittää koko pahuksen lopputyön viemäriin. Miksi se kaikki raadanta ja tuska, mitä tuossa vielä kuukausi sitten sen eteen hikoilin ei voi riittää? Kuvittelin, että elämä hellittäisi hieman, kun työt loppuivat hiljan. No eihän ne työt siitä tietenkään mihinkään lopu, tulee vaan erilaisia töitä. Töitä, töitä ja töitä. Pelottaa huominen. Pelottaa, että olen niin stressaantunut, että onnistun purkamaan sen lähimmäisiini täysin tarpeettomalla kivahtelulla.

Tänään ajattelin tuossa iltasella käydä extempore vähän jouluostoksilla, että jotain saisi edes pois alta. Unohdin vain tyystin, että siellähän ne ovat kaikki muutkin ihan extempore. Kaupoissa ei päässyt suunnilleen tavaroiden lähellekään, kassoista puhumattakaan. Annoin sitten olla. Jos sitä vaikka huomisaamuna reippaana, pirteänä ja iloisin mielin, siinä josssain välissä. Toivoa sopii.

Minä olen viimeaikoina joutunut turvautumaan ihan liikaa ihmisten apuun. Lähimmäisten apuun. No eletäänhän tässä tälläisiä poikkeuksellisia ehkä kerran kymmenessä vuodessa aikoja, mutta silti. Hävettää jo moinen avun ruinaaminen.

UM. Ajattelen häntä jatkuvasti. Kohta näenkin hänet. Tänään näin exän. Sovitusti, sitten kesän jälkeen. Tuntui hassulta. Hyvältä, rennolta, mutta ei siltä, että haluaisin palata takaisin. Välitän hänestä kyllä. Me taidetaan olla niitä ihmisiä, jotka tulevat parhaiten toimeen keskenään vain kavereina. En koskaan rakastunut exääni. Ihastuksen jälkeen tunteet muuttuivat ystävämäiseksi välittämiseksi. Toivon todella, että hän saa elämänsä raiteilleen, eikä harmittelisi enää meidän eroa. Parempi näin.

UM. Hän ressu soitteli minulle viime viikonloppuna kolme kertaa, mutta en voinut vastata. Hän oli työpaikan pikkujouluissa perjantaina. Hän lähetteli viestejä ja kyseli mitä teen, kun kerroin, että joudun heräämään seuraavana aamuna töihin viideltä, hän sanoi, ettei häiritse enää ja toivotteli hyvää yötä. Sitten kun heräsin, hän lähetti viestin, että tuli juuri kotiin ja on kova ikävä. Vastasin, että samoin. Sitten hän yritti vielä soittaa, mutta minä en juuri silloin ehtinyt vastaamaan. Sitten kyselin, että hän taitaa jo nukkua ja pahoittelin, etten ehtinyt vastaamaan. Hassua mennä töihin siihen aikaan, kun toinen tulee juhlista kotiin. Olisi ollut varmaan hassua jutella siinä tilanteessa. Sitten hän viesteili kun heräsi ja yritti illalla soitella kaksi kertaa. Minä vain olin sellaisessa tilanteessa, että en olisi voinut jutella kovinkaan normaalisti, enkä olisi kuullut mitään. Viestini lauantaina olivat ehkä hiukan tylyn oloisia, väsymyksestä johtuen. Pelottaa tällainen ihastuminen. Ihastun melko herkästi. UM:ssä ei onneksi ole mitään sellaista todella erikoista, minkä takia olisin ihan että vau, miten tuollainen voi olla kiinnostunut minusta? Hän on ihan, aika tavallinen, paitsi ulkomaalainen, mikä tietysti tekee hänestä hiukan erilaisemman, kuin aiemmat poikaystävät. Sitäkö se vain on? Minulla ei ole mitään erityistä viehtymystä ulkomaalaisiin yleensä. Etenkin kokemuksen myötä sitä on oppinut siinä mielessä maakohtaiseksi rasistiksi, en siis ole rasisti, mutta tiettyjen maiden miesedustajien juttuja en vain enää jaksa ottaa kovin vakavasti. Arvostan suomalaisia miehiä yleensä. He eivät lässytä, vaan sanovat enimmäkseen mitä tarkoittavat. Luotan suomalaisiin miehiin yleensä ottaen eniten maailmassa. Tietysti löytyy petollisia suomalaismiehiä ja naisia, mutta noin yleensä. UM edustaa mielestäni suhteellisen luotettavaa, suomityyppistä maata, joten hänen kohdallaan en voi ajatella, että tuon maalaiset ovat kyllä lähes poikkeuksetta sitä tiettyä sorttia. Mutta, ihastuinko UM:n synnyinmaahan, aksenttiin, yms. enemmän kuin häneen itseensä? Vai onko sillä tässä vaiheessa edes niin väliä? Ehkä se ei ole edes niin paha jos nuo asiat vähän vaikuttaisivatkin, koska eikö se ole kuitenkin se koko paketti? Ja nuo kuitenkin kuuluvat siihen myös oleellisesti. Minulla ei kuitenkaan, tietääkseni, ole synnynnäistä taipumusta ihastua poikkeuksetta tuon maalaisiin.

Ja tuota, joo. Sanotaan vaan että joo. Näin se on, ei vähempää, ei enempää. Kenenkään ei tarvitse yrittääkkään ymmärtää.

Positiivista on, että tässä kiireitten keskellä ehdin kuitenkin ajatella UM:ää ja paljon. :)

18. joulukuuta

2007-12-18T23:21:00+02:00

Hitsi, kun ei kerkeä kirjoittelemaan niin usein, menee heti päivistä ihan sekaisin. Tai siis tiedän mikä päivä tänään on, mutta en milloin olen kirjoittanut viimeksi. Voihan sen päivämäärän tuosta tarkastaa, mutta se kertoo vain päivämäärän ei itse päivää. Sormin laskeminen tai kalenterista katsominen taas menee jo aivan liian hankalaksi, joten siis oletan etten ole kirjoittanut ainakaan viikonlopun jälkeen ja tuskin viikonloppunakaan.

Viikonloppu oli mukava ja rentouttava, mutta tietysti aivan liian lyhyt. Nyt on taas ihan liikaa töitä ja ihan liian vähän aikaa olla ja ajatella maailmanmenoa tai vaikka ihan vaan omaa menoansa. Ei ehdi, kun pitää vain olla menossa kokoajan.

Töissä totesin tänään, että enpä ole kurkkukivuista kärsinyt moneen vuoteen ja kuinka ollakaan, illan mittaan hiipi pienoinen kurkkukipu. Ei varmaan yhtään auta, että nyt nieleskelen yhtämittaa varmistaakseni, onko se todella kipeä vai ei.

Muistin tässä juuri, että sain yli viikko sitten joulukalenterin, mutta se on edelleen jossain pussissa missä sen sain ja pussin sijainti on tällä hetkellä tuntematon. Tällaista tämä on nykyään. Aina ajattelen, että tänä jouluna aion kyllä viettää joulua oikein perinteisesti vanhan kaavan mukaan aina kalentereita myöten. Sitten muistan ostaa kalenterin joskus 10. päivä joulukuuta, avata ehkä ensimmäisen luukun ja loput availenkin joskus uutena vuotena jos silloinkaan. Tai sitten näin kuten tänä vuonna. En kyllä tiedä ostavatko kolmikymppiset yksineläjät itselleen joulukalentereita, ei ole tullut oikein puheeksi kenenkään kanssa. Toisaalta, kyllä minä mielelläni niitä luukkuja vieläkin availisin ja laskisin päiviä jouluun jos ehtisi ja muistaisi ja ODOTTAISI sitä. Enää ei odota. Vanheneminen on sitä, että mitään ei ehdi enää odottaa. Nykyään kuulee niin kovin usein omasta ja muiden ikäistensä tai vanhempien suusta, että kohta on taas joulukin, kesäkin, syksykin yms. ja taas se on ohi ja miten tämä tuli nyt jotenkin näin yllättäen. Lööpeissä voitaisiin vaihteeksi kirjoittaa ainaisten "talvi yllätti autoilijat" juttujen sijasta vaikka että 20. joulukuuta: "Joulu yllätti yli kolmekymppiset" Sitten jutussa haastateltaisiin jotain yllättynyttä kertomassa, kuinka hän meni ihan normaalisti ruokakauppaan eräänä tavallisena iltana ja joutui lähes shokkiin kun paikalla oli joulupukki, joulukrääsää ja joululaulutkin iski myös täysin yllättäen tietoisuuteen.

No niin, höpi höpi kai sitä pitäisi nyt ilmiselvästi mennä nukkumaan. Mutta kun tämä iltamyöhänen nyt vaan jotenkin pääsi yllättämään. Onneksi perhepiirissä on sentään pieniä lapsia joiden jouluriemua, odotusta ja jännitystä on ilo katsella. Joskus nuorena jouluaatto oli niin pitkä, nyt yksi silmänräpäys. Tätäkö tämä loppuelämä on?

Toivon joululahjaksi muutaman viikon, jolloin voisin avata kalenterin luukkuja, syödä pipareita, katsella kynttilän liekkiä hyasintin tuoksusta nauttien, kuunnella joululauluja, askarrella kortteja, tehdä ja paketoida lahjoja. No mutta tulee uusia jouluja, tämän toiveen keksin liian myöhään. Ei ole ensimmäinen kerta, kun vietän joululomaa tammikuussa. :)

12. joulukuuta

2007-12-12T23:09:00+02:00

Nyt kun kerran on tämä vauhti päällä, niin kirjoitellaanpa sitten. Vaikka ajatukset ovat täysin sekaisin ja jäsentymättömästi päässä, mutta ehkä ne tästä vielä johonkin järjestykseen menee, kun vaan kirjoittaa.

Eilen havahduin pitkästä aikaa huomaamaan sinisen taivaan ja auringon valon. En osaa sanoa onko paistanut jo aiemminkin viimeaikoina, koska harvoin olen saanut olla ulkona tai lähellä ikkunoita "valoisana" aikana. Kaunis auringonpaiste sai jotenkin mieleni haikeaksi, vaikka voisi kuvitella sen ilahduttavan. Tuli kummallinen "lopun ajan" tunne. Liene olen nähnyt liikaa elokuvia, joissa loppu tulee, kun kaikki on kauneimmillaan, tai sitten tiedostan vahvasti, että sitä itsekin kohdalleni toivon, ja näin yllättävän kauneuden osuessa kohdalle tulee mieleen heti loppu, vaikka ei se niin ole. Ei sitä voi tietää. Mutta näin vain tunnen, tunsin, eilen, kun kaikki oli kaunista sen pienen hetken.

Juuri nyt kaikki muu tuntuu pieneltä ja toisarvoiselta. Siis mikä muu, ihmettelette varmaan. Muu, kuin se, mitä annan ihimisille. Jos olen mennyttä huomenna, toivon, että olen myös antanut jotain ihmisille, jotka minut tuntevat ja muillekin. Ei ole minun vika, jos joku ei minua osaa arvostaa, mutta se ei merkitse sitä, että minun pitäisi käyttäytyä niin, että minua ei tarvitsisi arvostaa.

Höh, tuli viesti, ajatus katkesi. No okei, viesti tuli UM:ltä. Iih! No mutta jännittää ihan kamalasti. Nähdään niin pian. Juteltiin viikonloppuna kolmeen otteeseen. Vaikka joskus sortuilen, harvoin onneksi, ottamaan häneen yhteyttä pienessä nousuhumalassa, niin onneksi hän tekee aivan samoin. Totuushan tulee humalaisten ja lasten suusta. Mutta mukavaa on myös se, että UM soittaa aina myös krapulapäivän iltana. On hauskaa, kun ensin ollaan juteltu kumpikin hiprakassa iloisesti ja soljuvasti ja seuraavana iltana jutellaan taas hieman väsähtäneempinä, mutta jutellaan kuitenkin. Jotenkin ennen UM:ää olin jo tottunut, että miehet eivät halua olla suunnilleen missään tekemisissä krapulassa. UM on tekemisissä missä tilassa hyvänsä ja se tuntuu erityisen hyvältä. Yritän alkaa hiljalleen tolkuttamaan itselleni, että odotukset eivät välttämättä kohtaakaan UM:n kanssa kun nähdään. Varaudun siihen. Mutta sitten on vaan taas totuttelu hiljaiseen puhelimeen, siihen olen jo tottunut. Siitä pääsee nopeasti yli. Mietin vain mikä tässä on. Mikä saa ihmisen, kahden ihmisen olemaan tiiviisti yhteydessä kuukausia näkemättä, kun on nähty vain pari kertaa? Miksi juttu vielä vaan tiivistyy, eikä hiivu, kuten voisi olettaa? Olemmeko me kaksi vain sattumalta kaksi epätoivoista onnetonta, joille kummallekaan ei ole tässä tämän syksyn ja talven kuluessa parempaa eteen kävellyt vai mitä tämä on? Toki sattumalla on osuutensa. Epätoivoa en ainakaan omalta osaltani allekirjoita. Pikemminkin, kuten jo syksystä sanoin, tämä systeemi sopi itselleni mitä parhaiten. Mutta mitä tapahtuu kun näemme? Miltä se tuntuu? Asioita joihin hänessä ihastuin: sinnikkyys, suloinen hymy ja katse, pieni ujous, huomioon ottaminen, rentous, huumorintaju, tietty syvyys, joka ei ole ensinäkemältä ehkä heti niin selvää mutta sen voi aistia, suoruus, vilpittömän oloisuus, kotoisuus, aitous. UM:n kanssa ei tarvinnut esittää mitään, välillä minä vein ja välillä hän, mutta aina kumpikin tuntui olevan vilpittömästi tyytyväinen siihen mihin vietiin. Minulle ei ainakaan tullut tunne, että tekisin yhtään mitään vain hänen mielikseen ja luulen, että hänestä tuntui samalta, koska aina kysyin moneen kertaan, että tehdäänkö näin ja noin (tai ei sitä tarvinnut pahemmin kyllä kysellä) ja hän kyllä sanoi mitä halusi ja halut menivät 99,99% yhteen. Oih ja voih.

No juu. Nyt lopetan, ennenkuin huokailen täällä ties ja vaikka ja mitä, mitä saan myöhemmin hävetä. Eihän tällaista jaksa kukaan. Älkää ottako liian vakavasti. Tämä on tätä leijumisvaihetta. Kyllä täältä pian taas pudotaan ja lujaa. Mutta se on vain elämää. Pääasia, että tuntee olevansa elossa, oli sitten ylhäällä tai alhaalla tai melko tasaisella. Kunhan ei tunne olevansa sisältä kuollut. Odotus, jännitys, leijunta, pudotus, shokki, märehtiminen, uusi nousu... kaikki on ok, jos vain tuntuu joltain.

12. joulukuuta

2007-12-12T22:27:00+02:00

Ja heti kun tähän kiireeseen alkaa tottumaan ja voisi vaikka kirjoitella tänne jopa kaksi kertaa päivässä, niin eiköhän sitten joko vuodatus jumita tai kone päätä seikoilla. Tällä kertaa siis jälkimmäinen.

Ajattelin tässä vihdoin vastata tuohon Sirenitan (jonka edellisessä postauksessa olin mennyt linkittämään ihan pieleen, kun muistanut noita kaksoispisteitä) haasteeseen. Sopivaa iltapuhdetta, kun tuntuu, että uni ei kuitenkaan ihan heti tule.

Eli eli. (Mites se nyt meni, hetki...)

Okke, eli haaste meni näin:

Katso mahdollisimman tuoretta kuittiasi ja kerro mitä olet ostanut.

Uuh, tämähän on jännittävää:

Banaani reilun
Deli ruis-pella
Fenix karpalo

No näin kuitissa lukee!

Kerro tämän jälkeen kuitin päiväys ja kellonaika

12.12.2007. Klo: 12.23.

Kyllä, kävin kuin kävinkin tänään kaupassa.

Kerro sitten asia, minkä unohdit ostaa. Jos et unohtanut mitään, kerro tuote jonka olisit halunnut ostaa.

Mistä minä tällaisia muistaisin. En kaiketi unohtanut mitään. Ehkä olisin halunnut ostaa suklaata.

Kerro vielä edellisestä postauksestasi lause, joka ei liity mitenkään aiempaan.

Siis mihin? Eihän mikään liity mihinkään muutenkaan.

Kerro kaiken jälkeen vielä, mitä pidit tästä meemistä:

Aika kumma.

Haasta tähän meemiin neljä ihmistä.

No höpsis, en takuulla ala tähän aikaan miettimään näin haasteellisia juttuja. Sanotaan, että vaikka neljä random-tyyppiä, jotka tänne sattuvat eksymään ihan sattumalta. Ja jos vaikka tohtisi laittaa merkin laatikkoon jos syöttiin tarttuvat, niin kaikki tietäisivät milloin neljän raja on mennyt rikki. ;)

12. joulukuuta

2007-12-12T10:12:00+02:00

Pikainen kuulumisten kirjoittelu tänne. Taitaa ollakin hieman aikaa tuosta viime kirjoituksesta.

Ensin Sirenitalle kiitokset haasteesta! :) Täytyy vastailla siihen paremmalla ajalla. Kaupassa en ole tainnut käydä moneen päivään, kuitteja tosin pursuilee laukusta. Onneksi en ole vielä ehtinyt heittää pois. :)

Sitten niihin kuulumisiin. Eipä niissä tosin pahemmin kertomista ole. Tolkuton kiire ja tätä kiirettä jatkuu vielä ensi viikolle. Ei siinä kummosempia ehdi ajatella kun herää aamulla aikaisin, juoksee yliopistolle, sitten töihin ja kotiin kerkiää iltamyöhään, jolloin kaatuu lähinnä heti kuolleena sänkyyn ja sitä rataa. Tänään ei onneksi tarvitse mennä yliopistolle. Työt odottavat muutaman tunnin päässä ja sitä ennen jos saisi tehtyä hieman rästiin jääneitä kotitöitä.

Hassua miten kiireeseenkin tottuu. Heti kun on hetkikin aikaa pysähtyä ja ajatella, huomioida ensin ilokseen sininen taivas, niin heti kohta jo iskee kamala ahdistus päälle. Tulevat muutokset, jotka kolkuttelevat vain muutaman viikon päässä. Asiat mitä vielä olisi hoidettava jossain välissä jos olisi aikaa. Ystävät, joita ei ehdi näkemään. Joulu, mitä ei ehdi ajattelemaan. Aika, joka karkaa käsistä. Epäilys, mitä tästäkin tulee?

Pitää vain jaksaa luottaa, että kaikki hoituu oikein päin. Onneksi ei ole aikaa ajatella eikä märehtiä.

Heh, tuolla Ads by google luki Raskas joulu. Ai miten niin?

5. joulukuuta

2007-12-05T16:20:00+02:00

Olen aina hiukan ihmetellyt kaiken maailman nappeja veteleviä ihmisiä, siis ellei ole jokin sitä vaativa sairaus. Nyt itse vetelen särkylääkkeitä kuin karkkia ikään. Kummallinen särky on kipuillut niskassa ja vasemman rinnan alla jo muutaman päivän. Varmasti jotain stressiperäistä kipuilua. Lääkkeiden voima on ihmeellinen. Heti kun nappaa pari särkylääkettä, olo on jo sillä sekunnilla parempi, vaikka lääkkeiden teho ei ole vielä alkanutkaan. Sanottakoon tähän nyt vielä selvennökseksi, että kärsin todella harvoin minkäänlaisista säryistä, sen takia tuo särkylääkkeiden tolkuton nappailu onkin hieman ihmetyttänyt. Yleensä pyrin hoitamaan itseäni niin, ettei särkyjä edes tulisi, mutta nyt ei ehdi eikä jaksa. Ja jos särkee, niin syön lääkkeitä ja sillä sipuli.

Taas aika uupunut olo. Päivä on kyllä ollut ihan mukiin menevä (Miksiköhän se menee juuri mukiin, eikä esim. kuppiin tai lasiin?). Piti toimitella pakollisia asioita ja rampata virastoissa ja yliopistolla ja kuin ihmeenkaupalla kaikki sujui ihan nappiin. Saavuin paikkaan A klo: 12.10 ja paikan A ovessa oli lappu, että avaamme tänään poikkeuksellisesti klo: 12.00. Sitten saavuin paikkaan B 14.30 ja siellä ovessa luki, että tänään suljemme jo klo: 15.00. Eli näin sujuvasti meni pakollisten asioiden hoitelu, eikä missään tarvinnut edes pahemmin odotella. Ihanaa, että ne on nyt saatu alta pois ja meni noin näppärästi kerrankin. Ihan turhaan näitäkin asioita olen lykkäillyt.

Päivä jolloin näen UM:n on nyt varmistunut. Apua! Ihan järjettömän lyhyt aika siihenkin. Se on nyt jotenkin seonnut, kun on ruvennut aina aamuisin lähettelemään hyvän huomenen toivotuksia. Vaikka tuleehan siitä ihan hyvä mieli. :)

Lämmitin itselleni juuri alkollista, mutta mietoa glögiä rentoutukseksi. Illaksi olisi ollut tiedossa pikkujoulut, mutta päätin mummoilla mieluummin kotona. Jalassani tohvelit ja harteilla villahuivi.

Pakko vain pakottaa itsensä lepäämään välillä, kun siihen on mahdollisuus. Pakko karsia vähemmän tärkeistä menoista ja töistä. Viikonlopuksi onkin tiedossa tärkeämmät pikkujoulut joihin on pakko mennä ja aionkin juhlia ihan ilomielin. Perjantai tulee olemaan helvetillinen ja samoin koko ensiviikko, mutta en mieti sitä nyt. Nyt juon glögiä ja mummoilen. Katselen kynttilänliekkiä ja sammun sohvalle. Sitten nukun ainakin 12h.

Mummoilu rules! :)

4. joulukuuta

2007-12-04T19:00:00+02:00

Meinasin maksaa puhelinlaskuni kahdesti ja kirjoittaa tuohon otsikoksi 4. syyskuuta. Mm-m, ihan skarppina tässä juu...

Oli jo tuossa sellainen olo, että en takuulla kirjoita tänään sanaakaan. Sen verran kuollut ja loppuun imetty olo oli, kun raahauduin viimeisillä voimillani raskaita kasseja raahaten omaan kotiin tuossa noin tunti sitten. Mutta jos kuitenkin nyt purkaisi ja pilkkoisi tämänkin päivän tuntemukset osiin, niin jospa vaikka hieman helpottaisi. Olo helpottui kyllä jo suuresti, kun päätin poiketa alkuperäissuunnitelmistani, eli raskaan päivän jälkeen vielä siivota kotona. Nouvei. Jos elämä on yhtä helkutin raatamista jo ihan muutenkin, niin en takuulla ala leikkimään vielä jotain kodin hengetärtä ja supertehosuurperheenäitikodinhoitajaa, enenenenennenenen... Kodin siisteys on nyt kyllä pienin murheista.

Aamulla meinasin nukahtaa metroaseman liukuportaisiin. Kuinka säälittävä voin olla? Siis minä, joka en osaa nukahtaa edes mihinkään julkiseen kulkuneuvoon, meinaan nukahtaa liukuportaisiin! Eikä tässä olla edes lopussa tätä urakkaa. Eli te hyvät pääkaupunkiseutulaiset, jos törmäätte ryytyneen oloiseen naiseläjään, joka nukkuu liukuportaiden lisäksi kassajonossa, pankkiautomaatilla, liikennevaloissa, pukukopissa (jossa tosin tuskin tulen olemaan) niin olkaa hyvä ja herättäkää ennenkuin onnistun telomaan itseni vakavasti, kiitos.

Päivästä on tehnyt elämisen arvoisen rakkaat opiskelukaverit. Ihania! Toisin kuin lauantaina, tuli tunne, että kuuluu siihen joukkoon. Hyvä mieli siitä.

Hyvä mieli siitäkin, että kohta voi kömpiä nukkumaan omaan sänkyyn, kunhan ensin juo pari mukillista glögiä.

Hymyilen, vaikka väkisin.

Perkele.

Murrr.

Lisäys myöhemmin: Uiui, radiosta tuli kappale, josta huomasin pitäväni, huomannut jo aiemminkin, mutta enpä jälleen kerran pistänyt kuulolle esittäjää. Yritin etsiä juutuupista tuon kertosäehokeman 'in my life...' perusteella, mutta ei tärpännyt. Sitten yritin keksiä mahdollisia bändien nimiä ja ensimmäinen mikä mieleen pomppasi oli tämä, ja juu, tärppäsi, vaikka enpä ole tätä bändiä edes koskaan kuunnellut. No nytpä kuuntelen. Niin ja tämä on taas näitä, jotka varmaan pitäisi tietää. No olenhan minä tuon bändin nimen kuullut biljoonia kertoja, ei vaan ole jäänyt tuonne pitkäaikaismuistiin. :)